1johdanto

Nimityksiä sensomotorinen ja sensorimotorinen käytetään suomenkielisessä kirjallisuudessa samaa asia tarkoittavana. Käytän kirjoitelmassa kulloisessakin lähteessä esiintyvää kirjoitusasua. Tässä kirjoitelmassa sensomotorinen psykoterapia tarkoittaa Traumaterapiakeskuksen (2010) käyttämän tiedotteen mukaista lisäkoulutuksen avulla saatua lisäpätevyyttä (joka ei johda nimikesuojatun psykoterapeutin nimikkeen käyttämisoikeuteen), jonka esimerkiksi nimikesuojattu psykoterapeutti tai muu ammattihenkilö voi hankkia halutessaan lisätä omien kliinisten taitojensa työkalupakkiin somaattisia menetelmiä, joiden avulla traumatisoituneiden asiakkaiden fyysisiä aistimuksia voi hoitaa. Mielestäni termi sensorimotorinen psykoterapia, jota nimitystä Traumaterapiakeskus käyttää, on Suomen kontekstissa hivenen ongelmallinen. Maassamme on totuttu, että psykoterapeutti on Valviran nimikesuojaama henkilö, jolla on keskipitkä koulutus harjoittaa ammattia ja antaa terapiaa ja tällä toiminnalla on Kela-korvattavuus.

 

En keskity varsinaisiin kehoterapioihin kuin lyhyellä maininnalla – erilaiset hieronnat, rentoutustekniikat, vyöhyketerapiat, mindfulness, jopa energiahoidot ja monet muut jopa uskomushoitojen puolelle asemoituvat menetelmät ovat tarjolla, jos käsitellään vain kehoterapiaa. Kun mukaan tulee senso(ri)motorinen lisätarkennin, ollaan tekemisissä somaattisen hermoston kanssa ja siinä motoriset ja sensoriset osajärjestelmät vievät tietoa kehon ääriosista keskushermostoon (Introspekt 2009).

 

Käytän kirjoitelmassa pääsääntöisesti termiä sensorimotorinen psykoterapia. Lähestymistapa on psykofyysinen – tässä yhdistetään (psyko)terapeuttista tietämystä ja kehollisuutta. Olen liittänyt lähdeluetteloon viime vuoden alussa päivitetyn erään terapeuttiluettelon. Siitä selviää, kuinka erilaisia taustoja terapeuteilla voi olla. Osa terapeuteista on psykoterapeutteja, mutta enemmän on muita. Yhteistä heille on se, että he käyttävät kehollisuutta terapiatyönsä osana. (Terapeuttilista 2016.)

 

Kirjoitelmani pohjana on sensorimotorinen psykoterapia. Kun kehoa rentoutetaan jollain menetelmällä, on hyvin merkityksellistä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Käytän vertausta höyryveturista tai höyrylaivasta. Koneen lämmitys on tehtävä hyvin pitkällä ajalla, jotta konetta ei rikota. Kun esilämmitys on tehty oikein, kone antaa työssä ulos sen tehon, joka on mahdollista saada. Samaa tapahtuu, kun asiakas käy ennen psykoterapiaa vaikkapa vyöhyketerapiassa tai lymfaterapiassa. kehon lukkoja tunteissa tai sisäisen energian virroissa saadaan avatuksi ja kun näin valmisteltu asiakas menee sensorimotorisen psykoterapian lisäkoulutuksen saaneen psykoterapeutin vastaanotolle, kehoon saadaan hyvä kontakti ja traumaan päästään käsiksi lyhyemmässä ajassa.

 

2MÄÄRITELMÄ ja taustaa

Traumaterapiakeskuksen verkkokaupassa myynnissä olevan kirjan myyntiesittely kiteyttää lyhyesti kolmiportaisen mallin, josta sensomotorinen psykoterapia koostuu. Aluksi kehitetään asiakkaan voimavaroja, toisessa vaiheessa työstetään traumamuistoja alhaalta ylöspäin -tekniikalla. Lopuksi asiakkaan kiintymyssuhdevaurioita ja -merkityksiä tarkastellaan menetelmätiedollisen oppimisen kautta, mutta myös ajatusvääristymien ja tunneskaalan valikoitumisen näkökulmasta. (Traumaterapiakeskus 2017.) Ogden ym. (2009, 191) viittaa Janet´n vuonna 1898 laatimaan kuvaukseen vaiheorientoituneesta hoitomenetelmästä ja kirjoittajat määrittelevät nykyisen sensomotorisen psykoterapian tämän pohjalta. Tässä metodissa on kolme vaihetta. Vaiheessa yksi tapahtuu oireiden vähentämistä ja vakauttamista, vaiheessa kaksi työstetään traumamuistoa ja vaiheessa kolme keskitytään persoonallisuuden yhdistämiseen ja kuntoutukseen. 

 

Senso(ri)motorinen psykoterapia tai senso(ri)motorinen kehoterapia tarkoittaa tässä kirjoitelmassa esitettynä amerikkalaisen Pat Ogdenin kehittelemän sensomotorisen psykoterapian mallia. Psykiatri ja professori Matti O. Huttusen (2015, 306-307) mukaan kyse on tällöin siitä, että etenkin työstämättömiin traumoihin voidaan kehollisin interventioin saada kosketus. Kehonkielen ja lihasjännityksen poikkeavat, oireilevat tilat pyritään havaitsemaan ja saamaan palautettua normaaliin olotilaan. Tavanomainen, keskusteluun perustuva psykoterapia toimii kognitiivisen ja emotionaalisen toiminnan ja ilmentymien parissa, mutta jättää monesti sivuun oleellisen osan eli somaattiset oireet. Somaattiset oireet ilmenevät erityisen selvästi käsittelemättömien traumojen jälkitiloissa – potilaan olisi hyvä ymmärtää somaattisten oireiden ja työstämättömän trauman välinen yhteys.

Keholähtöisyyden teho perustuu siihen, että ihmisen muisti palauttaa asioita mieleen ensiksi sensorisen hermoston avulla, ei siis heti sanoiksi koodattujen asioiden kautta. Exteroseptinen hermoston osa käyttää kehon aisteja kehon ulkoisen tiedon hankkimiseksi. Sensomotorisen työskentelyn kannalta on oleellista tietää, että interoseptinen hermosto, joka jakautuu kolmeen hermoston alatyyppiin, välittää tietoa sisältä kehosta käyttäen kudoksia ja lihaksia apuna. Näistä ensimmäinen, kineettinen aistimus, liittyy kehon eri osien hahmottamiseen ja koordinointiin. Introseptisen hermoston toinen osa, vestibulaarinen järjestemä, pitää yllä kehon tasapainoa painovoiman vaikutusta vastaan. Interoseptisen hermoston kolmas, proprioseptinen osa tarkkailee kehon kulloinkin vallitsevaa asentoa välittäen tietoa lihasjännityksen, lämpötilan, hikoilun ja sydämensykkeen avulla. (Rothschild 2000, Introspekt 2009 mukaan.)

 

Kun henkilö muistelee sensorimotorisessa terapiassa traumaattista tapahtumaa, exteroseptiset ja interoseptiset aistit tuottavat vaikutelmia, kuten kehon sisäisiä aistimuksia, asentoja, liikkeitä, hajuja, kosketus- tai tuntoaistimuksia, kuvia ja ääniä, jotka ovat tallentuneina tunnetilaoppimisen kautta kehoon ja implisiittiseen, tiedostamattomaan muistiin. Jos henkilö sattumalta kohtaa trauman aikaisen ärsykkeen samanlaisena myöhemmin, implisiitisessä muistissa oleva traumamuisto voi palata tietoiseen, eksplisiittiseen muistiin. (Rothschild 2000, Introspekt 2009 mukaan.)

 

Kehotietoisuuden paraneminen, että ihminen paremmin ymmärtää kehonsa reaktioita, on yksi traumaterapian perustavoitteista, jota kautta voidaan edetä kohti muita tavoitteita. Introspekt (2009) -artikkeli viittaa lähteeseensä Rothschild (2000), mainitessaan kolme traumaterapian tavoitetta. Ensimmäiseksi tavoitteeksi mainitaan implisiittisen muistin (muistot, jotka muistamme, mutta emme kykene palauttamaan niitä mieleen) Ja eksplisiittisen muistin (Muistot, jotka muistamme ja kykenemme palauttamaan ne mieleemme) yhdistäminen, jolloin traumatisoitumisen tarina yhdistyy kehovaikutusten merkitysten kanssa yhdeksi tarinaksi. Toisena traumaterapian tavoitteena on heikentää autonomisen hermoston aiheuttamia ylivireyden oireita. Kolmantena tavoitteena oleva trauman siirtäminen menneisyyteen tapahtuu siten, että asiakas oppii tuntemaan ja ajattelemaan yhtä aikaa. Kun asiakas oppii yhdistämään kokemansa keholliset aistimukset ja tunteet niihin ajatuksiin ja mielikuviin, joita koettu trauma on tuonut, voidaan kehossa koettu sanallistaa ja antaa sille merkitys. Tällöin sekä mieli että keho toimivat yhteistyössä.

 

3informaation hierarkkinen työstäminen sensorimotorisen psykoterapian perustana

Muun muassa Wilber (1996), Maclean (1985) ja Cozolino (2002) selittävät ja perustelevat informaation työstämistä aivojen hierarkkisen rakenteen avulla teoksessa Ogden ym. (2009, 146) seuraavasti. Ihmisen aivoissa ajatellaan olevan kolmiosainen rakenne, jonka ylin osa, iso aivokuori, vastaa kognitiivisista toiminnoista ja -käsittelystä, kuten tulkinnat, uskomukset, erilaiset kognitiot ja ajatukset. Aivokuoren alla oleva limbinen järjestelmä vastaa emotionaalisesta työskentelystä, johon kuuluu affektit, muistaminen ja tunteet, sekä osaksi oppimisen ja sosiaalisen käyttäytymisen mekanismit. Tätä rakennetta kutsutaan myös nisäkäsaivoiksi. Alin kolmesta rakenteesta on matelija-aivot, jonka kehitysopillisen teorian perusteella on ajateltu kehittyneen ensiksi. Tämä aivojen alkeellisin osa vastaa vireystilasta, aineenvaihdunnan tasapainosta ja suvunjatkamisen vietistä. Matelija-aivojen vastuulla oleva sensorimotorinen työstäminen tarkoittaa liikkeiden, aistimusten, fyysisten reaktioiden ja aistireaktioiden tuottamista ja säätelyä. Aivojen kolme työstämisen tasoa; kognitiivinen, emotionaalinen ja sensorimotorinen, ovat toisiinsa kietoutuneita ja niillä on toiminnallisia suhteita keskenään. Jokainen kolmesta aivojen tasosta tekee informaation työstämistä havainnoimalla ja reagoimalla ympäristön ärsykkeisiin oman toimintatapansa mukaan – tarpeen mukaan syrjäyttäen muut aivojen tasot.

 

Tommi Hautaniemen (2007, 10) mukaan sensorimotorisen psykoterapian idea on se, että käytetään kehoa porttina, jonka kautta päästään ”matelijan aivoista” käsin limbiseen järjestelmään ja aivokuorelle asti. Näin toimien traumaan käsiksi pääsy mahdollistuu, sillä sensorimotorinen aistimus- ja liikeimpulssien informaatiokäsittely tapahtuu alimmissa aivokerroksissa, matelijan aivoissa. Hoidettaessa trauman kehollisia oireita, päästään matelijan aivojen kautta seuraavalle tasolle eli tunnekäsittelyn alueelle – limbiseen järjestelmään ja edelleen tiedostavalle tasolle frontaaliin korteksiin. Näin edetään kolmiportaisen aivoalueiden erilaisten tehtävien jaottelun perusteella alkeellisista prosesseita monimutkaisiin, käsitteellistämisen tasoa oleviin toimintoihin asti ns. alhaalta ylös -tekniikan avulla. Tällä tarkoitetaan alkeellisimmista aivoalueista kohti kehittyneempiä keskushermoston yläosia. Perinteiset psykoterapiat, esimerkiksi kognitiivinen ja psykodynaaminen keskusteluterapia, lähtevät yleensä liikkeelle työskentelyssä traumapotilaan kanssa ylemmistä aivokerroksista edeten alempiin rakenteisiin käsitteellistämisen kautta käyttäytymiseen ja kehon reaktioihin asti. Tämä perinteinen etenemistapa on ylhäältä alas -menetelmä.

 

4polyvagaalinen teoria sensomotorisen kehoterapian perustana

Ogden ym. (2009, 30-33) esittelevät teoksessaan Trauma ja keho Porgesin (1995; 2001; 2005) ns. polyvagaalisen teorian, jolla selitetään kolmen vireystilan olemassaolo ja kuhunkin vireystilaan liittyvä hermostollinen pääkomponentti. Polyvagaalisen teorian mukaisesti kolmitasoinen säätelymalli huolehtii henkilön vireystilojen säätelystä siten, että nervus vagus, kiertäjähermo eli kymmenes aivohermo hermottaa sekä dorsaalisen että ventraalisen kehon alueiden elintoimintoja. Näiden lisäksi sympaattisen hermoston ”taistele – pakene” -toiminto huolehtii henkilön ylivireyden tilasta. Nervus vaguksen selänpuoleinen, dorsaalinen osa, (DVK) huolehtii alkukantaisesta jähmettymisreaktiosta, alistumisesta ja lamaantumisesta, joka tapahtuu DVK:n aktivoiduttua synnyttäen hypoksisen alivireystilan, joka muistuttaa liikkumattomuuden takia kuolleeksi tekeytyneen olotilaa. Ääritapauksessa alivireystila voi johtaa tajuttomuuteen aivojen hapenpuutteen takia.

 

Ventraalinen, vatsan puoleinen nervus vagus huolehtii sopivan vireystilan ylläpitämisestä ja samalla parhaan psyykkisen suorituskyvyn ylläpitämisestä. Toivottuna reaktiona syntyvä sietoikkunan alueen mukainen toiminto on nimeltään sosiaalinen sitoutuminen. Tällä tarkoitetaan sitä, että ei-uhkaavan tilanteen vallitessa sosiaalisen sitoutumisen toimintojärjestelmä säätelee sympaattista hermostoa – näin syntyvät sosiaaliset siteet, kanssakäynti ympäristön kanssa helpottuu ja myönteiset kiintymyssuhteet voivat rakentua, muun muassa.  Porges (1995; 2001; 2005), Ogdenin ym. (2009, 30-33 mukaan.)

 

Leikola ym. (2016) mukaan etenkin emotionaalisten (traumatyyppi 1), ei kuitenkaan kompleksisten, traumojen hoidossa, polyvagaalisen teorian mukainen hoito on tuottanut myönteisiä tuloksia. Jos trauma on kompleksinen (traumatyyppi 2), avuksi tarvitaan persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation teoria yhdessä polyvagaalisen teorian kanssa – näin saadaan psykoterapeuttiselle työlle hyvä viitekehys.

 

5sietoikkuna sekä yli- ja alivireystilat

Trauman vaikutus henkilön sietoikkunaan ja vireystilaan noudattaa mm. seuraavia perusperiaatteita. Yli- ja alivireystilat eivät mahdollista trauman hoitamista – se tapahtuu yksinomaan sopivan vireystilan vallitessa, ns. sietoikkunan alueella. Asiakkaan viipyillessä yli- ja alivireystiloissa, käyttäytyminen saattaa muuttua huonosti jäsentyneeksi, jolloin hermostolliset säätelymekanismit yksilöä puolustaessaan toimivat sekavasti, refleksin kaltaisesti ja summittaisesti. Kun henkilön vireystila on sietoikkunan ulkopuolella, aivokuoren ohjaama kognitiivinen, joustava reagointi ärsykkeisiin kytkeytyy hetkellisesti pois päältä ja vallan saa alempien aivokerrosten refleksityyppiset reaktiot. Jatkuva alivireystila voi johtaa ihmisen mukautumisen sävyisäksi, jatkuva ylivireystila puolestaan saa aikaan puolustusvalmiuden, puolustuskannalla olemisen siihen liittyvine reagointeineen. Yhtenäinen minäkuva pirstoutuu, kun vireystaso on integraation mahdollistavan sietoikkunan ulkopuolella, kummalla puolella tahansa – seurauksena mahdollisuus dissosiaatioon. Tästä voi johtua yhä lisää sekavuutta toimintoihin aiheuttava vireystilan säätelykyvyn heikkeneminen vielä entisestään. Epätasapainotilassa oleva vireystaso ruokkii siis epätasapainoa lisää. (Siegel 1999, Ogdenin ym. 2009, 34-36 mukaan).

 

Yli- ja alivireystiloja leimaa aistiärsykekynnyksen muuttuminen. Traumaperäisistä häiriöistä karsivien sietoikkuna on kapea, joten sietokyky ärsykkeisiin on matala – pienikin ärsyke saa aikaan reaktion tilanteessa, jossa reaktiota ei tarvita. Myös alivireystilasta johtuva puskurivaikutus voi aiheuttaa liian korkean ärsykekynnyksen – tällöin reagointi ympäristön ärsykkeisiin jää liian heikoksi mahdollistaen jopa vaaratilanteet. Esimerkiksi vaarasta varoittava kova ääni ei aiheutakaan tarpeellista pakoreaktiota esimerkiksi sortuvan talon tai päälle tulevan auton vaaratilanteessa. Jos henkilön aistit kertovat hänen olevan turvassa, hän toimii sietoikkunasta käsin ja pyrkii sosiaaliseen vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa. Tämä toivottu tila häiriintyy, jos traumasta tai muusta syystä johtuen henkilö erehtyy tulkitsemaan ympäristönsä ärsykkeitä väärin, että ne olisivat vaarallisia. Tällöin käynnistyy kehossa puolustusmekanismeina fysiologisia tiloja, kuten sydämen sykkeen muuttuminen, sisäelimien toimintaa ohjaavia muutoksia sekä RSA:n muutokset. (Porges 2011, Leikolan ym. 2016 mukaan; Ogden ym. 2009, 34-36.)

 

Ylivireystilassa olevan vaikeus tulkita tunneviestejä johtuu mm. siitä, että tehdään väärä tulkinta: harmiton signaali arvioidaan varalliseksi, lisäksi kyky tarkistaa asioiden oikea tila heikkenee. Ylivireystilasta kärsivä menettää luottamuksensa omiin kehoaistimuksiinsa, eikä usko, että kehon viestit valpastuttaisivat hänet toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. (Van Der Kolk 1996, Ogden ym. 2009, 35 mukaan)

 

Sietoikkunassa pysyttelevällä respiratorinen sinusarytmia on korkea, mutta laskee henkilön ajautuessa tästä tilasta epätoivottuun vireystilaan. Normaalitilanteessa sietoikkunan puitteissa toimittaessa sydämen syke nousee sisäänhengityksen aikana ja laskee uloshengityksen aikana vagaalisen hermotuksen hienosäätämänä – amplitudi eli värähdyslaajuus on tällöin korkea, mutta epätoivotun vireystilan vallitessa RSA laskee, siis hengityksen ja sydämen sykkeen välisen suhteen värähdyslaajuus mataloituu. RSA:n korkea amplitudi takaa aivojen hyvän toimintakyvyn ja antaa hyvät valmiudet sosiaaliseen kanssakäymiseen. (Porges 2011, Leikolan ym. 2016 mukaan; Ogden ym. 2009, 34-36.)

 

6polyvagaalisen teorian ja persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation yhtymäkohdat

Edellä lyhyesti esitelty polyvagaalinen teoria tarvitsee tuekseen persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation (PRD) teorian kun on kohdattava asiakas, jonka traumat ovat kompleksisia. Muutenkin PRD on perusteoria, johon psyykkistä työtä tekevä voi nojautua kotimaisen tutkimusnäytön perusteella. (Leikola 2014; Leikola ym. 2016 mukaan.) PRD pohjautuu Janet´n havaintoihin oppimisesta, joka on riippuvainen henkilön psykofysiologisesta tilasta sekä traumatisoituneiden henkilöiden äärimmäisistä tunnetiloista. Janet on hahmotellut yhteyden tunnetilan voimakkuuden eli intensiteetin ja henkilön kyvykkyydelle eli kapasiteetille käsitellä tai prosessoida tätä tunnetilaa kielellisesti. Hänen mukaansa henkilön kapasiteetti prosessoida tunnetilaa kielellisesti on kääntäen verrannollinen tunnetilan intensiteetille. (van der Kolk, & van der Hart 1989, Leikolan ym. 2016 mukan). Janet´n yhtälölle löytynee traumaympäristön ulkopuoleltakin arkielämästä runsaasti kaikupohjaa: suuret tunteet – vähän sanoja.

 

Ogdenin (2009, 38) mukaan van der Hart ym. (2006) kuvailee dissosiaatiota siten, että persoonallisuuden toinen puoli (yksi tai useampi ANP-osa) jatkaa arjessa elämistä ja välttelee ärsykkeitä, joista traumamuisto voisi herätä. Persoonallisuuden EP-osa on herkistynyt ärsykkeille, joita liittyy traumaan ja siksi EP-osa (yksi tai useampi) kokee yli-ja alivireystilojen äärilaidoilla hyvin voimakkaita vireyden tiloja, kun EP-osa kokee olevansa uhattuna ja puolustautuu uhkaa vastaan.

 

Alla olevan taulukon 1 vasen puoli esittelee persoonan rakenteellisen dissosiaatioteorian peruselementit (Leikola ym. 2016). Ihmisen persoonallisuus rakentuu teorian mukaan näennäisen normaalista persoonallisuuden osasta (ANP) ja emotionaalisesta persoonallisuuden osasta (EP). Ihmisellä voi olla yksi tai useampi ANP tai EP. Tavallisessa tapauksessa persoonallisuuden osista käytetään myös mm. nimityksiä päivälapsi (ANP) ja yölapsi (EP). ANP toimii päivällä normaalissa toiminnassa ja osaa suojelutoimena välttää traumamuistojen kohtaamista. EP sisältää traumaattisia kokemuksia, mutta henkilö ei pysty palauttamaan niitä mieleen, jotta ne voisivat muuttua muistoiksi. ANP pyrkii välttelemään traumamuistoja, tai se voi rakentaa eriasteista amnesiaa suojaksi itselleen. ANP välttää sisäisen maailman ja ulkoisen maailman tilanteissa traumaan liittyviä asioita, elämisen alue kaventuu. Jos henkilö joutuu tahtomattaan kohtaamaan traumasta muistuttavia asioita, tapahtuu tunkeutuminen, jolloin puolustukseen liittyvä, traumamuistoa kantava EP tunkeutuu mieleen päiväsaikaan ANP:n aktiivisen toiminnan aikana. (Suokas-Cunliffe 2006.)

 

Alla olevan taulukon 1 (Leikola ym. 2016) oikea puoli kuvaa polyvagaalisen teorian mukaiset kolme erilaista vireystilaa. Ylemmässä laatikossa esiintyy sietokykyikkunan sisällä vallitseva toivottu tilanne, johon terapialla tähdätään. Alemmassa laatikossa esiintyy yllä ylivireyden tilanne, jossa autonomisen hermoston sympaattinen osa on kiihdyttänyt kehon vireystilaa, koska on ratkaistava, onko edessä taistelu vai pako. Alemman oikeanpuoleisen laatikon alaosa kuvaa alivireyden tilaa. Tässä selänpuoleinen kiertäjähermo on säätänyt mm. hengitystaajuutta ja sydämen sykettä pienemmäksi aiheuttaen lamaantuneen tilan.

 

Taulukosta 1 on nähtävissä sietoikkunan ja ANP:n rinnakkaisuus. Molemmissa voidaan toimia ylimpien aivotoimintojen ohjaamana. Taulukon alaosassa rinnakkain olevat EP ja alivireys sekä ylivireys sisältävät traumaattista materiaalia ja poikkeavaa vireystilaa, joiden alkujuuriin terapiassa pureudutaan. Ogden ym. (2009, 37) toteaa, että vireystilan pysyessä sietoikkunan sisällä ja kun uutta traumatisoitumista ei tapahdu, myöskään dissosiaatioreaktiota ei yleensä esiinny.

 

ANP	Päivittäisen elämän toimintojärjestelmät Monimuotoisten muistojen (EP) pelokas välttäminen	Vireystila, joka mahdollistaa parhaan psyykkisen suorituskyvyn VVK: turvallinen sosiaalinen liittyminen
EP	Traumamuistot Yksilön puolustautumiseen yhdistyvät toimintajärjestelmät	Ylivireys, sympaattinen hermosto: taistelu, pako, paniikki Alivireys: DVK: valekuolema, alistuminen, lamaantuminen

 

Taulukko 1. PRD ja polyvagaalinen teoria suhteessa toisiinsa. (Leikola ym. 2006, 55-61)

 

Ajattelen itse yllä olevasta taulukosta niin, että taulukon vasen puoli pitäisi saada yhtenäiseksi, persoona takaisin ehyeksi, yhdeksi kokonaisuudeksi kun se 2-tyypin traumatisoituneella on ehkä vaikeastikin hajonnut. Taulukon oikealla puolella oleva ylempi sarake tulisi saada suureksi – sen tulisi vallata alaa sen alla olevalta epäterveen vireystilan alueilta. Mielestäni yli- ja alivireystilojen saraketta voisi kuvata aikavarkaaksi, joka on varastanut hyvän toimintakyvyn aikaa – se tulee vallata takaisin vaikkapa sensomotorisin keinoin.

 

7kohti paranemista

Kun asiakas on edennyt terapiassa pisteeseen, jossa hän sietää autonomisen hermoston aktivoitumisen ja emotionaalisen aktivoitumisen samalla havainnoiden itseään aivokuoren työskentelyn avulla, ollaan vaiheessa, jossa ihanteellisen vireyden tilasta käsin päästään työstämään kognitiivista, emotionaalista ja sensorimotorista tietoa. Tällöin työskentely voidaan tehdä joko alhaalta ylös tai päinvastoin. Terapeutti voi tässä vaiheessa auttaa trauma-asiakkaita yhdistämiskyvyn parantamisessa, sillä tämä oli alkuperäinen ongelma – asiakas ei ollut kykenevä yhdistelemään kehoaistimuksia, tunteita ja ajatuksia. Kun asiakas pystyy työstämään itselle merkityksellisiä elämänkokemuksia, olivatpa miellyttäviä, tuskallisia tai mitä tahansa, on paranemista tapahtunut ja asiakas on löytänyt sietoikkunan – vireystilan, jossa paraneminen ainoastaan voi tapahtua. (Ogden ym. 2009, 41.)

 

Ogdenin ym. (2009, 40-41) mukaan asiakkaiden vaikeus on monesti se, että he eivät kykene erottamaan menneisyyttä ja nykyhetkeä, jolloin sisäisten reaktioiden, vireystilojen muutosten, kehon jännittymisen ja kehon liikkeiden tuomat vaikutelmat ja viestit eivät lokeroidu oikein – ei tiedetä, ovatko nämä traumasta johtuvia vireystilojen äärimmäisiä muutoksia, kehon vanhoja, tarpeettomia puolustusreaktioita tai parhaillaan valitseviin olosuhteisiin reagointia. Kun traumasta kärsineet eivät osaa tulkita oikein omia tai toisten tunne- ja käyttäytymisreaktioita, he reagoivat helposti sopimattomalla tavalla. Asiakasta ohjataan toimimaan sietoikkunasta käsin – sen laajentaminen on mahdollista, kun asiakkaan yhdistämiskyky saadaan paranemaan.

 

Kun asiakas paranee senso(ri)motorisen terapian teorian mukaisesti, tapahtuu mm. seuraavia asioita. Kehollisten toimenpiteiden avulla asiakkaan vireystila säätyy sietoikkunan sisälle, lisäksi muistipirstaleita pystytään yhdistelemään asiakkaiden tunnistaessa ja ruumiillistaessa voimanlähteitä omasta itsestään ja näin saadaan aikaan hallinnan tunne. Asiakas oppii käyttämään puolustuskeinoja, jotka olivat aiemmin tapahtuneen traumatisoitumisen hetkellä tehottomia. Asiakas oppii myös pitämään omaa kehoaan liittolaisenaan ja hän voi suunnata huomiota arkielämän parantamiseen mm. terveen riskinoton ja aktiivisemman elämänotteen keinoin. (Ogden ym. 2009, 192-193.)

 

8toimenpiteet käytännössä

Lainaan Odgenin ym. (2009, 171) teoksesta suoran sitaatin, jonka pohjana on kymmenen lähdettä, mm. Levine (1997), Rothschild (2000) ja Aposhyan (2004). Mielestäni sitaatti kiteyttää hyvin käytännön työhön lähtemisen vaiheessa teorian muuttamisen käytännöksi.

 

”Kun terapeutti pitää kehoa trauman työstämisen ensisijaisena väylänä, hän voi aistimusten ja liikkeiden kautta vaikuttaa suoraan oireisiin ja muuttaa asiakkaiden kognitioita, emootioita, uskomusjärjestelmiä sekä parantaa näiden suhdetaitoja.”

 

Taitava terapeutti jo alkuvaiheen istunnossa kiinnittää, asiakkaan puhuessa jotain palasta tarinastaan, asiakkaan huomion siihen, mitä asiakkaan sisäisessä kokemusmaailmassa juuri nyt tapahtuu hänen puhuessaan. Asiakkaan uteliaisuus ja huomioiva läsnäolo tähän hetkeen herätetään, kun häneltä kysytään tunteita, ajatuksia ja viiden aistin aistimuksia ulkomaailmasta sekä sisäelinaistimuksia, joita kehoaistimusten välityksellä saadaan, ja vielä mahdollisia liikkeitä, joita tilanteessa voi nousta mieleen esille tuotavaksi. (Ogden ym. 2009, 173.)

 

Ensimmäinen askel kehosuuntautuneessa traumaterapiassa on se, että asiakas tarvitsee kehoonsa kokemuksellisen yhteyden, jonka trauma on aikanaan katkaissut. Kyse on siitä, että asiakkaan keskittyessä kehon aistimuksiin, kehon reaktioita aletaan tunnistamaan ja tuntemaan, jonka jälkeen niille voidaan antaa sanallinen muoto ja merkitys nyt elettävässä elämässä. Kehon tietoisuuden tila – tunnettu aistimus, on mahdollista saavuttaa ja siihen kehon kautta hoitaminen onnistuessaan johtaa. (Levine 1997; Introspekt 2009 mukaan.)

 

8.1Kehon hyödyntäminen kolmivaihemallissa – vaihe yksi

Kirjoitelman 1. kappaleessa esitetyn määritelmän perusteella ensimmäisessä vaiheessa vahvistetaan asiakkaan voimavaroja vähentämällä oireita ja vakauttamistoimia tekemällä. Ogden ym. (2009, 192) kiteyttävät toimenpiteet siten, että asiakas oppii pitämään vireytensä sietoikkunan sisällä tunnistamalla epätoivotun vireystilan laukaisevat tekijät sekä orientoimalla omia taipumuksiaan sietoikkunassa pysymiseksi ja vielä siten, että asiakas välttää tietoisesti tilanteita, joissa vireystilan säätely ei onnistu toivotulla tavalla. Haitallisten kehon puolustusreaktioiden viriäminen estetään kehollisten voimalähteiden avulla – asiakas opetetaan tunnistamaan kehossaan yli- ja alivireystilaan johtavat merkit. Asiakkaat oppivat käyttämään kehon ydintä ja kehon reuna-alueita itsesäätelyn voimalähteinä – kehon liikkeet ja aistimukset tukevat toivottua vireystilaa. Itsehoitotaidoilla on merkityksensä: säännöllinen ruokailu ja oikea unen määrä vakiinnutetaan ensimmäisessä vaiheessa.

 

Nykyisin suosiota saaneet itsepuolustus- ja kamppailulajit voivat jossain määrin auttaa kehollisuuden kautta tapahtuvaa traumasta parantumista. Introspekt (2009) -artikkeli viittaa Levineen (1997) todetessaan, että PTSD:n taustalla voi olla lukkiutunut energia. Itsepuolustusmenetelmissä esiintyy lihasten käyttöä voimakkaasti ja nopeasti. Näin motoriset liikkeet saattavat vapauttaa jähmettymisreaktioiden lukitsemaa energiaa. Alkukantainen pako-taistelureaktio on saattanut jostain syystä estyä ja kehoon varastoitunut energia voi vaikuttaa post-traumaattista stressireaktiota.

 

Boon ym. (2011, 70-72) opastavat sisäisen turvapaikan tekemiseen ja sisäisen turvallisuuden kokemiseen. Asiakkaalla tulee olla paikka, jossa hän on turvassa, jossa pidetään huolta ja jossa voi rentoutua. Terapian alussa turvapaikkaa tarvitaan, jonne henkilö voi nopeasti siirtyä tilanteessa, jossa tunnekuorma, ahdistus, pelko tai muu syy vaatii pitämään työskentelystä taukoa. Koko loppuelämää varten hyödyllinen tekniikka on helppo oppia. Paikaksi sopii henkilölle miellytävä paikka, olkoonpa se jokin saari, planeetta avaruudessa tai mikä tahansa itselle turvan tuova paikka. Terapeutin ohjaamana harjoitellaan turvapaikkaan menemistä ja tätä turvapaikkaa käytetään, kun tarve tulee.

 

Rentoutumistekniikoista saatava apu terapiassa on kauan tunnettu ja sensomotorisen työskentelyn kohde, oma keho on osattava löytää ja tuntea, tähän välineenä toimii rentoutuminen ja kehon tarkkailu. Boon ym. (2011, 107) viittaa Jakobsonin (1974) kehittelemään vanhaan tekniikkaan, jossa keskitytään kehon osa kerrallaan sen jännittämiseen ja rentouttamiseen. Edellä mainittu turvapaikkaharjoitus toimii hyvänä rentoutumisen tapana ja Boon ym. (2011, 104-105) antaa kaksi esimerkkiä turvapaikan luomisesta kuvaten menetelmän yksityiskohtaisesti.

 

Edellä mainittujen rentoutumistekniikoiden lisäksi on olemassa joukko muita tekniikoita rentoutumiseen, kuten vaikkapa hypnoosi, jonka teho on Kajasteen (2015) mukaan samaa tasoa kuin progressiiviset rentoutustekniikat. Introspekt (2009) -artikkelissa mainitaan lymfahoito, aromaterapia, osteopatia ja Rosen-terapia, sekä psykologinen vyöhyketerapia, jotka ovat esimerkkejä kehohoidoista.

 

Introspekt.fi -sivusto (Introspekt 2009) esittelee tavan, jolla kehoterapeutti ja sensomotorinen psykoterapeutti voivat tehdä yhteistyötä asiakkaan auttamiseksi. Menetelmää kutsutaan nimellä psykofysiologinen malli. Tällöin nimikesuojattu psykoterapeutti on arvioinut traumatisoituneen asiakkaan suostumuksella sopivan kehoterapian muodon, joka voi olla vaikkapa lymfaterapia. Kehoterapian avulla valmisteltu asiakas voi esimerkiksi tavata välittömästi kehohoidon jälkeen psykoterapeutin, joka jatkaa sensomotorisin traumaterapian interventioin asiakkaan hoitamista oman koulutuksensa mukaisen psykoterapian viitekehyksen mukaisesti. On myös mahdollista toimia siten, että psykoterapeutin kanssa vastaanotolla on asiakkaan lisäksi kehoterapeutti ja kehohoito ja sensomotorinen psykoterapia tapahtuvat yhtä aikaa.  Oma ajatukseni on se, että psykoterapeutti, jolla on lisäkoulutus sensomotoriseen kehoterapiaan ja EMDR-hoitoon, voi tietenkin hankkia kehoterapioihin koulutusta vielä itselleen näin halutessaan. Kehohoidoista osa on kehoon kajoamattomia, kuten EMDR, mutta perinteinen hieronta ja monet muut kehoterapiat ovat kehoon kajoavia eli kehoa koskettavia hoitomuotoja.  

 

8.2Kehon hyödyntäminen kolmivaihemallissa – vaihe kaksi

Kappaleessa yksi esitetyn määritelmän mukaisesti vaiheessa kaksi keskitytään traumamuiston työstämiseen alhaalta ylös. Asiakas oppii tunnistamaan irrallaan olevia muistipalasia, tiedostamattomasta tunkeutuvia aistimuksia, fyysisiä tuntemuksia ja erilaisia emootioita. Asiakas oppii vaiheessa kaksi löytämään kehostaan voimanlähteitä, joiden avulla hän selvisi traumaattisesta tilanteesta ja hän oppii käyttämään kehonsa apua saavuttamaan hallinnan tunteen myös silloin kun käsittelyssä ovat traumaattiset tapahtumat menneisyydessä. Muistelun yhteydessä onnistunut terapia nostaa asiakkaan mieliin fyysisiä yllykkeitä, nämä ohjaavat asiakkaan viemään loppuun vajaaksi jääneen puolustautumisen trauman tapahtumahetkellä – asiakas löytää voitonriemun ja hän saa kokemuksen, että hän hallitsee menneisyyden trauman. (Ogden ym. (2009, 192-193.)

 

Ognenin ym. (2009,272-273) mielestä on oleellista, että asiakkaan traumamuistoa herätellään vaiheessa kaksi hallitusti vain se määrä, jota vastaava kehollisten ja autonomisten toimintojen aktivoituminen on asiakkaan säädeltävissä. Kun terapeutin johdolla jäljitellään sanattomien muistojen aiheuttamaa kehollista ilmenemistä, tämä tehdään läsnä ollen ja huomioita tekemällä. Kun tämä tehdään hitaasti, asiakas kokee työskentelyn edetessä hallinnan tunnetta silloin kun hän pysyttelee sietoikkunan puitteissa. Traumasta nouseva tunne tai ajatusvääristymä ei suista asiakasta raiteiltaan verkkaisen etenemisen johdosta, vaan hän pystyy käsittelemään näitä alhaalta ylös -menetelmän avulla. Parhaimmillaan asiakas saa itseoivalluksen siitä mitä tapahtui ja milloin se tapahtui sekä kenelle traumatisoituminen tapahtui. Aiemmin asiakas sanoi, että järki sanoo, että minulla ei ole mitään hätää, mutta keho oli toista mieltä. Kun sanattomia muistipirstaleita saadaan kokoon kehotasolla työstäen, syntyy oivallus siitä, että traumatisoiva asia todella tapahtui asiakkaalle ja se vaikutti vuosia, mutta nyt asiakas kokee trauman kehossaan mutta se ei enää lannista, se on takana, syntyy hallinnan tuntemus ja eteenpäin meneminen on nyt mahdollista trauman sitä estämättä. Traumasta tulee oma ja se sijoittuu menneisyyteen. Lisäksi trauma muuttuu symboliksi, kun se oli ennen sensomotorisia aistimuksia ja oireita alituisesti synnyttävä generaattori.

 

Esimerkiksi viha (Boon ym. 2011, 216-217) on tervettä ja luonnollista. Traumatisoituneen on opittava oikea vihan käsittely ja ilmaiseminen. Vihan tunne on eri asia kuin tuhoisa käyttäytyminen. Vihasta on mahdollista saada parantavaa, mutta tällöin terapeutin on osattava ohjata asiakas ydinuskomusten muuttumiseen perusteellisesti ja käyttäytymisen hallintaan. Jos terapiaan tuleva on ajatellut, että hänellä on oikeutus olla vihainen, terapian jälkeen hän saattaa sanoa, että minua on haavoitettu ja oikeutetusti olen tuntenut vihaa. Nyt päästän siitä kuitenkin irti ja tilalle saa tulla muita tunteita. Kehollisessa interventiossa esiin nouseva viha voi olla naamioitunutta pelkoa, surua tai häpeää, esimerkiksi.

  

EMDR-tekniikka on tehokas avaamaan jumittuneita traumaprosesseja. Menetelmässä käytetään terapeutin johdolla provosoituja silmänliikesarjoja. Samalla asiakas ohjataan keskittymään haluttuun asiaan, negatiivisiin kognitioihin, kehoaistimuksiin, tunteisiin. Vaikutus ulottuu sekä implisiittiseen, että eksplisiittiseen muistiin asti. Edellisestä esimerkkinä ovat kehon aistimukset ja tunteet, jälkimmäisestä, eksplisiittisen muistin sisällöstä esimerkkinä on asiakkaan käsitys itsestään. EMDR:ssä vahvistetaan käsitystä, että trauma on ohi, sillä traumatisoituneen henkilön aivojen taipumus toistaa traumaa vie ajatukset tästä hetkestä pois ja limbinen järjestelmä reagoi vanhaan traumaan kuin se tapahtuisi nyt, vaikka aivokuorella on tieto, että tämä ei pidä paikkaansa. EMDR-menetelmässä koko keho käydään läpi ja myös tätä kautta kehotietoisuus paranee. (introspekt 2009.)  

 

8.3Kehon hyödyntäminen kolmivaihemallissa – vaihe kolme

Kappaleessa yksi esitetyn määritelmän perusteella kolmannessa vaiheessa tavoitteena on asiakkaan persoonallisuuden yhdistäminen ja kuntoutus. Kiintymyssuhdevaurioihin paneudutaan menetelmäoppimisen, ajatusvääristymien ja valikoituneen tunneskaalan näkökulmasta. Kehollisuus otetaan huomioon siten, että asiakas on jo tähän mennessä saanut ymmärryksen, että oma keho on liittolainen, jos se joskus on tuntunut viholliselta. Vireystilan säätely osataan jo vaiheessa kolme. Asiakkaan psykologinen valmius ja kehon vahvistuminen tekee mahdolliseksi arjessa elettävän elämän rikastuttamiseen. Aiemmassa vaiheessa löydettyjä voimanlähteitä on nyt lupa käyttää terveeseen riskinottoon ja aktiiviseen elämiseen. Kehon reuna-alueen ja ytimen välinen dynamiikka tunnetaan ja sitä hyödynnetään uusien merkitysten ja tarkoituksenmukaisten toimien tekemiseksi. Asiakas oppii myös tunnistamaan ajatusvääristymiä, joita oma keho on tukenut – näistä opitaan nyt pois siirryttäessä yhä tyydyttävämpää arkielämää kohti. Ogden ym. (2009, 193.)

 

Kehosuuntautuneessa työskentelyssä tunnetaan käsitteet kehon ydin ja kehon reuna-alueet. Näiden suhde toisiinsa on mielenkiinnon kohteena. Ogden ym. (2009, 278-279) toteavat kehon ytimen käsittävän lantionseudun lihakset, rintakehän sisällä olevat lihakset sekä kehon pystyasennosta vastaavat lihakset, jotka yhdistävät selkärangan eri osat toisiinsa, näistä käytetään myös nimitystä ”olemislihakset.” Ognenin ym. (2009, 278) käyttämä lähde Herman (1992) esittää kehon ytimen olevan minuuden ydin ja sensomotorisessa terapiassa saadaan syvällinen kosketus ihmisen kokemukseen, ytimeen ja olennaiseen siinä.  Kehon reuna-alueiden lihaksia voidaan nimittää ”tekemislihaksiksi.” Kehon reuna-alueiden suuret lihakset jaloissa ja ylävartalossa tekevät mahdolliseksi liikkumisen, käsien liikkeet, pään ja ylävartalon kääntämisen eli suuret liikkeet lähtevät reuna-alueilta, esimerkiksi juokseminen, kävely ja kurottuminen jotakin kohti.

 

Ajatusvääristymistä, joita kolmannessa vaiheessa käsitellään, esimerkkinä olkoon häpeän tunne, joka voi olla jarruna mahdollisen dissosiaation purkamisen tiellä. Boon ym. (2011, 237) viittaavat Nathansoniin (1987), joka kehitteli aikanaan häpeän kompassin. Siinä häpeä jaetaan neljään käsikirjoitukseen, jotka erottuvat monesti melko selvästi ihmisten käyttäytymisessä ja ovat automaattisia reaktioita ja työstämisen kohteita terapiassa. Nämä neljä haitallista käsikirjoitusta ovat eristäytyminen muista, itseä vastaan hyökkääminen, muita ihmisiä vastaan hyökkääminen ja neljäntenä oman sisäisen kokemuksen välttely.  Ogdenin ym. mukaan (2009, 304-305) prosessin edetessä, siis kun paraneminen etenee, yhä voimakkaampia mielihyvän kokemuksia on mahdollista sietää. Myönteisten tunteiden lisääntyminen voi aiheuttaa ahdistusta niihin tottumattomassa – tähän terapeutti antaa tukea, jotta taipumus traumaperäisen menneisyyden imuun saadaan katkaistua.

 

Kun kolmannen vaiheen tavoite saavutetaan, asiakkaat saavat vahvan tietoisuuden psykologisesta ja fyysisestä keskuksestaan ja tämän johdosta he voivat aloittaa toiminnan kehon ytimestä ja lopettaa sen kehon reuna-alueiden liikkeillä, kuten kävelyllä, juoksulla, tarttumisella johonkin tai päästäen irti jostain. Näin kehon käsitys minuudesta vahvistuu kehotuntuman kautta, kehon ydin voimistuu, tarve puolustavaan lähtöasenteeseen väistyy ja tilaa avoimuudelle ja kanssakäymiselle syntyy. Kun traumaterapia etenee, myös kehon liikkeisiin tulee sulavuutta ja joustavuutta – nykivä ja epäyhtenäinen liike kertoo siitä, että ytimen ja reuna-alueiden yhteys ei ole vielä saumatonta, jossain on vielä hidastavia jännityksiä. Monenlaiset sosiaalisuuden, hoivaamisen, seksuaalisuuden jne. kysymykset ja kiintymyssuhdevammat sekä esim. läheisyyden kammo saattavat olla tyypillisiä keskustelun kohteita, kun asiakasta kannustetaan kolmannessa vaiheessa yhteyteen kehonsa ytimen ja reuna-alueiden kanssa. Terapeutin johdolla tarkkaillaan mm. asiakkaan liikkeitä, kehon asentoaja ja raajoja ihmisen kaipaaman yhteydentarpeen valossa. (Ogden ym. 2009, 280-283.)

 

9pohdintaa

Miten autan vakavasti traumatisoitunutta henkilöä. Kääntäisin kysymyksen siten, että terapeutin tai kuka tällaisen henkilön kohtaakaan, tulisi ohjata henkilö auttamaan itse itseään. Rinnalla voi kulkea kappaleen matkaa, mutta kuten linnunpoikasten on jossain vaiheessa tehtävä valinta – lähteä pelosta huolimatta siivilleen, samoin traumatisoituneen on jossain vaiheessa otettava vastuu elämästään ja opeteltava yksin taitoja, joita terapeutin kanssa on harjoiteltu. On varmastikin harjoiteltu monia käytännön tilanteita, joissa trauma on ennen noussut esiin. Kehon lukkiutuneita kohtia on saatu auki, tunnelukkiutumia on vapautettu, on opittu tuntemaan omaa kehoa ja sen viestejä, on opittu tunnistamaan tunteita ja käsittelemään niitä oikein.

 

Olen sitä mieltä, että vakavistakin asioista voi toipua, mutta monesti arvet jäävät muistuttamaan totta olevasta historiasta. Kaikki eivät toivu raskaista asioista, vaan jäävät jonkun verran haavakoiksi. Haavakoksi jääminen lienee hyvä ja paha asia. Kenties entistä etenemisnopeutta ei enää saavuteta, toisaalta hitaammin haavakkona matkaa tehden ehtii näkemään enemmän – maisemat vaihtuvat hitaammin. Tapahtuneen myöntäminen, käsittely ja irti päästäminen. Lause on nopeasti kirjoitettu, mutta yksitäisen henkilön kohdalla kyseessä voi olla ihmiselämän pituisesta matkasta. Pienenä pahoin satutettu kantaa vanhanakin muistoja, joko kipeitä tai terapiassa satuttamattomaksi tehtyjä.

 

Tehtävä oli mielenkiintoinen. Uppouduin lukemaan teorioita ja tekemään oivalluksia, pohdin jopa, olenko oikealla alalla – totesin kuitenkin, että psykiatrisen sairaanhoitajan toimenkuva saattaisi olla sektori, joka kiinnostaa, jos tilaisuus tähän olisi tarjolla. Olen ohjannut rentoutumista asiakkaille, mutta tämä tehtävä nosti esiin enemmän siitä, mitä hyvä rentoutuminen voi saada aikaan.

 

Nykyisin melkein muoti-ilmiönä olevat erilaiset tietoisen läsnäolon harjoitukset ja kurssit niihin ovat saaneet suosiota, samoin erilaiset retriitit ja hiljaisuuden harjoittamisen tavat ja vastaavat. Koska aikamme on kovin kiireistä, on hiljentymiselle, kehon kuuntelulle ja tarkkailulle lienee tilausta. Hiljentymisen ja rauhoittumisen idea lienee ikivanha. Idän mietiskelijät ja joogan harjoittajat, mystikot ja muut valtavirrasta sivussa olevat ovat varmasti löytäneet jotain arvokasta. Samoja elementtejä vaikuttaa olevan kehoterapioissa ja kun ne yhdistetään psykoterapiaan, ihmiset saavat tehokasta apua – tosin terapeuteilta vaaditaan syvää osaamista.

 

LÄHTEET

 

Boon, S., Steele, K. & Van der Hart, O. 2011. Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen. Oulu: Traumaterapiakeskus Oy.

 

Hautaniemi, T. 2007. Akuutin traumapotilaan rauhoittaminen kognitiivisessa terapiassa. Ei päivitystietoa. Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti 2007 /4. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://www.kognitiivinenpsykoterapia.fi/verkkolehti/2007/vearttommi0107.pdf. [Viitattu 11.6.2017].

 

Huttunen, O. M. & Kalska, H. (Toim.) 2015. Psykoterapiat. Helsinki: Duodecim Oy.

 

Introspekt 2009. Traumojen vaikutus kehoon ja kehon hoito osana terapiaa. WWW-dokumentti. Päivitetty 20.9.2009. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://introspekt.fi/2009/09/20/traumojen-vaikutus-kehoon-ja-kehon-hoito-osana-terapiaa-1/. [Viitattu 15.6.2017].

 

 

Kajaste, S. 2015. Hypnoosi kroonisen unettomuuden hoitona. Päivitetty 3.12.2015. WWW-dokumentti. Saatavissa: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus;jsessionid=1F42518B75B58E93A860EAEF40BECE4F?id=nak06363. . [Viitattu 19.6.2017].

 

Leikola, A., Mäkelä, J. & Punkanen, M. 2016. Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma. Lääketieteellinen aikakausikirja Duodecim. 2016/1, 55-61. Ei päivitystietoa. WWW-dokumentti. Saatavissa: http://www.duodecimlehti.fi/duo12910. [Viitattu 15.6.2017].

 

Odgen, P., Minton, K. & Pain, C. 2009. Trauma ja keho. Sensorimotorinen psykoterapia. Oulu: Traumaterapiakeskus.

 

Terapeuttilista. 2016. Suomen psykofyysinen psykoterapian yhdistys ry. Päivitetty 16.1.2016. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://www.psykofyysinenpsykoterapia.fi/tiedostot/Terapeuttilista.pdf. [Viitattu 21.6.2017].

 

Suokas-Cunliffe, A. & van der Hart, O. 2006. Dissosiaatiohäiriö – varhaisen, jatkuvan traumatisoitumisen pitkäaikaisseuraamus. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2006/16. Ei päivitystietoa. WWW-dokumentti. Saatavissa: http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2006/16/duo95941. [Viitattu 16.6.2017].

 

Terapeuttilista. 2016. Suomen psykofyysinen psykoterapian yhdistys ry. Päivitetty 16.1.2016. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://www.psykofyysinenpsykoterapia.fi/tiedostot/Terapeuttilista.pdf. [Viitattu 21.6.2017].

 

Traumaterapiakeskus 2010. Tiedotus. Ei päivitystietoa. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://www.oulu.psyli.fi/pdf/Tiedotus.pdf. [Viitattu 15.6.2017].

 

Traumaterapiakeskus 2017. Sensomotorinen psykoterapia - Keinoja trauman ja kiintymyssuhdevaurioiden hoitoon. Ei päivitystietoa. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.traumaterapiakeskus.com/tuotteet.html?id=24783/447079. [Viitattu 18.6.2017].