NARRATIIVISUUS

 

Tehtävä 4

Kriisi- ja traumatyön osaamisen vahvistaminen

 

2017

 

 

1JOHDANTO

Tarinoiden kertomisella on ikivanhat perinteet, kirjoitettua kieltä ei ole aina ollut. Tärkeitä asioita on välittynyt sukupolvelta toiselle puhuttujen tarinoiden kautta. Kun tarinan kerronta liittyy aikaamme, voidaan siitä löytää yhteyksiä eläytymismenetelmään ja viime vuosikymmeninä yleistyneeseen narratiivisuuden keinoja käyttävään tieteen tekemiseen, tutkimiseen, mutta myös esimerkiksi sosiaalitieteiden performatiiviseen sektoriin (Suoninen & Jokinen teoksessa Oksanen ym. 2011, 37). Tässä kirjoitelmassa pitäydyn pääosin narratiivisten menetelmien käyttöön vuorovaikutuksessa ja terapeuttisessa kontekstissa sekä esittelen lyhyesti, mistä narratiivisuudessa on kyse. Olen käyttänyt tarinoiden kertomista ja kirjoittamista asiakastilanteissa, samoin elämänkerrallisia työkaluja. Vanhustyössä virikkeinä olen joskus käyttänyt vanhoja valokuvia asiakkaiden nuoruusajoilta, joita olen dataprojektorilla näyttänyt seinälle. Mielenkiintoisia muisteluja olen saanut kuulla. Yksi mustavalkoinen valokuva saattaa avata ikäihmisen kokemusmaailmaa hämmästyttävällä tavalla, tietysti kuva toimii yhtä hyvin projektiivisena työkaluna kaiken ikäisille.

 

Paras kokemukseni narratiivien parista on opiskeluaikoina kuulemani vieraileva luennoitsija, venäjän kielen ja kulttuurin asiantuntija. Paljon ulkomailla ja idässä, myös Aasiassa työtehtävissä olleena hänen pedagogiset taitonsa olivat erinomaiset pitkälti monissa idän kulttuureissa esiintyvän tarinaperinteen takia, jonka hän hallitsi hyvin ja käytti luennoillaan. Hänen oppituntinsa menivät kuin siivillä hänen opettaessaan kaiken tarinoiden kautta. Hänellä oli hyvä materiaali mukanaan, mutta kustakin aiheesta hän kertoi mieliinpainuvia tarinoita siten, että ajankulku hävisi ja läsnä olevat keskittyivät kuuntelemaan. Hänen luennoillaan toteutui kielikuva ”astu tarinaan,” näin todella tapahtui. Muistan jotain saman tapaista kokeneeni lapsena, kun radiosta tuli kuunnelmia. Niitä keskityttiin kuuntelemaan ja jännittämään, kuinka lopulta käy.

 

Kun vuorovaikutus onnistuu ja ilmapiiri on turvallinen, esimerkiksi terveydenhuollon ammattihenkilölle asioitaan kertova asiakas saattaa parhaimmillaan päästä tähän samaan prosessiin mukaan – uhriutuneesta objektista voi kasvaa aidosti toimiva subjekti. Valitettavasti näin ei käy sormia napsauttamalla, tarvitaan työtä, tunnetyötä, puhuttuja sanoja, joista muodostuu tarinoita ja merkityksiä ja metatason narratiivi, johon on muodostunut synteesiä pienistä tarinoista.

 

MÄÄRITELMÄ

Narratiivi tarkoittaa kertomusta (Koppa 2015) ja tieteellisesti narratiiveja tutkitaan mm. humanistisissa- ja yhteiskuntatieteissä. Jos narratiiveja analysoidaan tieteellisin menetelmin, kyseessä on hyvin puhtaasti aineiston laadullinen analysointimenetelmä. Kankaanpään (2012, 26) Pro gradussa viitataan Heikkiseen (2010), kun narratiivinen lähestymistapa tieteissä määritellään siten, että kyse on tiedon rakentamisen ja tiedon välittämisen tavasta, joka tapahtuu kohdistamalla huomio tarinoihin. Narratiivisuuden suosiota paitsi tutkimusmenetelmänä, myös laajemmin käytettynä mm. kasvatuksessa, opetuksessa ja sosiaalityössä, on lisännyt havainto, että jonkun asian tietämiseen johtava prosessi kulkee paljolti tarinoiden kuulemisen ja niiden tuottamisen kautta.

 

Narratiivi voidaan määritellä Kaasila ym. (2008,43) käyttämän Denzin (1989) mukaan mm. siten, että se on kertomus, joka sisältää joukon tapahtumia. Lisäksi kertomuksen tapahtumien tulee olla merkityksellisiä sekä tarinan kertojalle, että kuulevalle yleisölle. Narratiivin sisäinen logiikka antaa kerronnalle perustan, jolle juoni punotaan alun, keskikohdan ja lopun määrittelemin rajoin. Kaasila ym. (2008, 43) viittaavat Ricoeuriin (1983), kun he tarkentavat juonen sisältöä. Kyseessä on synteesi, joka jäsentää kertojan kertomusta ja muistia yksittäisten tapahtumien ja kokonaisuuden välillä. Juoni siten auttaa kertojaa kootessaan yhteen olosuhteita, tarinan toimijoita, tavoitteita, vuorovaikutusta, yllätyksellisiä käänteitä, pelkoa nostavia yksityiskohtia jne.

 

Narratiivisuudella on monia merkityksiä, kuten tiedonprosessin laatu tai analysointitapa. Tässä kirjoitelmassa narratiivisuus tarkoittaa ammatillisen työvälineen käyttöä terapiakontekstissa tai vastaavassa vuorovaikutuksessa, jossa tarinaa kertoo asiakkaan roolissa oleva ja kuuntelijana toimii terapeutti tai tähän jollain tavalla rinnastettavissa oleva henkilö.  (Polkinghorne 1995, Vainikan, 2006, 11 mukaan.)

 

Puhuttaessa narratiivisesta identiteettityöstä, Kankaanpään (2012, 27) käyttämän lähteen (Kaunismaa ym. 1998) mukaan on kyse siitä, että ihmisestä muodostetaan prosessinomaisessa menettelyssä tulkinta hänen itsensä kertomien tarinoiden pohjalta. Tarkastelun kohteena oleva ihminen voi käyttää tarinoissaan julkisuuden henkilöitä tai kuvitteellisia henkilöitä, mutta narratiivisen identiteettityön päämetodi on työstää omasta itsestä kerrottuja kertomuksia.

 

Morgan määrittelee (2004) Kankaanpään (2012, 27) mukaan narratiivisen lähestymistavan olevan ihmistä arvostava menetelmä, jossa ihminen ajatellaan oman elämänsä ja itsensä parhaaksi asiantuntijaksi. Ohjauksellinen narratiivisuus esimerkiksi terapian kontekstissa tai yhteisötyössä näkee ihmisen ongelmat sijoittuneena ihmisestä erilleen ja luottaa henkilöllä olevan erilaisia taitoja ja vahvuuksia, joiden avulla elämän vaikeuksia kohdattaessa ihminen on kykenevä tekemään muutoksia suhteessaan vaikeisiin asioihin. Narratiivisessa työskentelyssä uteliaisuuden käyttäminen ja -säilyttäminen on merkittävä periaate. Toinen merkittävä periaate on se, että ihminen haluaa esittää kysymyksiä, joihin ei ilman muuta löydy vastausta. Narratiivinen keskustelutilanne voi edetä moneen suuntaan – yhtä lukkoon lyötyä suuntaa ei ole.  

 

3 NÄKÖKOHTIA NARRATIIVISUUDEST

Kankaanpää (2012, 26) viittaa Hänniseen (1999) todetessaan, että narratiivien analyysissä tutkitaan tarinoiden lajeja, traditiota ja rakennetta, luokitellen ja eritellen. Vuorovaikutukselliselta kannalta kiinnostava käsite on sisäinen tarina. Tässä ihmisen mielen sisäinen prosessi tuottaa tulkintaa omasta elämästä ja tämä tulkinta tehdään niiden merkitysten perusteella, joita tarinalliset menetelmät ovat tuottaneet. Sisäisen tarinan rakennuskomponentit ovat kertomuksellinen osuus, toiminnallinen osuus ja piilotettu osuus – osa tarinasta jää aina kertomatta ja osa suunnitelmista toteutumatta. Sisäinen tarina on jaettavissa kolmeen kerrokseen, jotka ovat alkuperäinen tarina, reflektiivinen tarina ja metareflektiivinen tarina. Alkuperäinen tarina on elämän kuvaus alkuperäisessä, muuttumattomassa muodossa. Kun kertoja käy läpi tarinaansa uudestaan mielen sisäisenä keskusteluna itselleen kerrattuna, tarkoitetaan reflektiivistä tarinaa. Metareflektiivinen taso saavutetaan silloin, kun tarina kerrotaan ulkopuoliselle, vaikkapa terapeutille. Tällöin tarinassa on mukana erittelyä ja tietoisuus siitä, että kyse on tarinasta.

White ja Epston (1990) toteavat Vainikan (2006, 3) mukaan terapiaan sovellettavasta narratiivisuuden näkökulmasta seuraavasti. Terapia tähtää siihen, että asiakkaan tarina muuttuu. Tämä on toteutunut silloin kun asiakkaan tarina on muuttunut, kun hän puhuu itsestään ja itselleen eri tavalla. Vainikka (2006, 3) lainaa McLeodia (1997) ja Hännistä (1999) tarkentaessaan terapiassa tapahtuvaa muutosta. Itsestään eri tavalla puhumisen jälkeen seuraava askel on asiakkaan antamien merkitysten muutos, joka näkyy siinä, kuinka asiakas suhtautuu omaan situaatioonsa, elämässään sillä hetkellä vallitseviin materiaalisiin olosuhteisiin, samoin sosiaalisiin olosuhteisiin ja elämänsä ehtoihin. Terapeutin tehtävänä on haastaa asiakasta uusiin merkityksenantoihin, pois rutiiniksi tulleista ajattelutavoista sekä ohjata asiakasta suhtautumaan toisin omaan situaatioonsa.

 

Narratiivisessa vuorovaikutustilanteessa, kun kyseessä on auttaja / ohjaajan ja asiakkaan välinen vuorovaikutus, tavoitellaan sitä, että asiakas vapautuu itseään sitovasta, dominoivasta ja sitovasta tarinasta tilanteeseen, jossa hän itse alkaa toimia oman elämänsä tarinan kirjoittajana. Ohjaajan toimiessa taitavasti, asiakas ei koe ohjaajan taholta ennakko-odotusta tai luovuutta rajoittavaa rajaamista, vaan voi maalailla tarinaansa rohkein vedoin kuin itse itselle tehden. Ohjaaja on onnistunut silloin, kun asiakas on tarinassaan onnistunut etäältä tarkastelemaan ongelmatilanteitaan – ongelma sijaitsee asiakkaan ulkopuolella, eikä hallitse tai ohjaa häntä, tilaa on saatu vaihtoehtoiselle tarinalle. (McLeod 2003, Kankaanpään 2012, 28 mukaan.) Pro gradussaan Vainikka lisää hallitsevasta tarinasta vapautumistavoitteeseen näkemyksen, että kyseessä voi olla myös asiakkaan uhri-identiteetti, josta narratiivisen vuorovaikutuksen myötä irtaudutaan. Kun aiemmin asiakasta dominoinut tarina ei enää sanele asioita uhrille ulkoa päin määritellen häntä, voidaan omaa elämäntarinaa alkaa kirjoittaa itse, toimija-identiteetistä käsin, kun tämä identiteetti on ensin löydetty ja siinä vahvistuttu tarvittavissa määrin. (Polkinghorne 1996, Vainikan 2006, 4 mukaan.)

 

4 OHUT VS. TIHEÄ KUVAUS

Bruner (1986) käyttää Vainikan (2006, 5) mukaan narratiivista puhuttaessa käsitteitä toiminnan- ja tietoisuuden maisema. Nämä ovat aina löydettävissä kaikista tarinoista. Näistä ensin mainittu toiminnan maisema tarkoittaa sitä, että kertoja kuvailee kuin säästä puhuttaessa tarinan toiminnan maisemia, välineitä, toimintaa ja toiminnan tekijän. Tietoisuuden maisema sisältää tarinassa esiintyvän mentaalisen maiseman kuvausta, kuten henkilöiden intentioita eli suunniteltuja tavoitteita, kuvitelmia, uskomuksia, tunnetiloja ynnä muuta. Tarinan päähenkilön toimijuutta vahvistettaessa on tärkeä saada selville hänen omat intentionsa ja toteutuivatko ne vai jäivätkö ne toteutumatta.

 

Kun narratiiviseen työskentelyyn lähteneen henkilön tarinoita kuunnellaan, etenkin terapeuttista apua tarvitsevan ihmisen tarinoita leimaavat jäykät tarinat, jotka hallitsevat henkilön toimintatilan pieneksi ohuilla, usein ulkoa ja auktoriteetin taholta annetuilla kuvauksilla. Tämä tarkoittaa Vainikan (2006, 5) käyttämien lähteiden Muntigl (2004) ja White (2001) mukaan sitä, että elämässä esiintyvä monimuotoisuus, mutkikkuus ja ristiriitaisuus ei pääse esiintymään todellisessa laajuudessaan, vaan henkilön toiminta-alue on supistunut haitallisten, hallitsevien tarinoiden vaikutuksesta. Kankaanpään (2012, 28-29) käyttämä lähde (Morgan 2004) kertoo tyyppiesimerkin ohuen kuvauksen haitallisuudesta. Jos esimerkiksi nuoren henkilön huono käytös kuvataan ohuesti, nähdään toivoton häirikkö. Jos tilanne osattaisiin kuvata tiheästi, nähtäisiin kenties oirehtimisen taakse ja voitaisiin löytää vaihtoehtoisia, parempia tarinoita henkilön tarpeellista muutosta tukemaan ja hallitsevaa tarinaa haastamaan.

 

Hallitsevien tarinoiden suuri merkitys johtuu Vainikan (2006, 6) käyttämän lähteen, Dimaggion mukaan (2003) siitä, että ihmisen itseymmärrys ja itsensä hahmottaminen pohjautuu hallitsevien tarinoiden antamaan viestiin. Ohut kuvaus tuottaa ohuen johtopäätöksen, jossa korostuu mm. riittämättömyys, kyvyttömyys ja heikkous. Kun hallitsevaa tarinaa yritetään soveltaa erilaisin elämänalueisiin ja ihmissuhteisiin, ei onnistuta aina riittävässä määrin ymmärtämään toisten henkilöiden toimintaa ja tarkoituksia. Tällöin ei myöskään ymmärretä eikä voida esittää toisen henkilön mielentilaa riittävästi. Kyseessä on ilmiö nimeltään köyhtynyt narratiivi, jonka ominaispiirre on lisäksi dialogin niukkuus henkilöiden välillä.

 

Vainikan (2006, 6) mukaan Dimaggion (2003) lisäksi myös mm. Stein (2003) ja Allen (2003) ovat sitä mieltä, että ihmisen kyky tehdä toisten mielentilat ja omat mielentilat itselle tiettäväksi eli mentalisaatiokyky on ratkaisevan tärkeässä osassa mielenterveyden ylläpitämisessä. Jos mentalisaatiokyky on alhainen, seurauksena ovat usein mielenterveyden häiriöt sekä kokemusmaailman ja toimintavaihtoehtojen kaventuminen. Jos henkilöllä on mentalisaatiokykyä, hän kykenee ”lukemaan ihmisiä,” jolloin henkilöiden tunteet, teeskentely vs. aitous ja mm. toisten henkilöiden tarkoitusperät paljastuvat. Hyvän mentalisaatiokyvyn avulla muiden ihmisten toiminta näyttäytyy mielekkäänä ja siinä on ennustettavuutta mukana.

 

Hyvän mentalisaatiokyvyn avulla on helpompaa päästä haastamaan elämää rajoittavia ohuita kuvauksia ja hallitsevia tarinoita. Kun henkilö vahvistuu mentalisaatiokyvyssään, hän voi ryhtyä luomaan elämästään uutta ymmärrystä luovia tiheitä kuvauksia. Tällöin henkilö näkee aiemmin näkymättömissä olleet mahdollisuuksien, toimintatapojen ja vaihtoehtojen näkymät, jotka odottavat tulla käyttöön otetuksi. Tällöin aiemmin hallitsevat ja ahtaat tarinat eivät enää rajoita henkilön elämää kapeaksi, vaan henkilö kykenee paitsi haastamaan aiemmat, haitalliset ja dominoivat tarinat ja ohuet kuvaukset elämästään, myös muuttamaan aikansa eläneitä ja jumiutuneita jäykkiä elämän muotoja enemmän toimiviksi. (Allen, 2003; Fonagy ym.  2002; Stein, 2003; White, 2001 Vainikan, 2006, 6 mukaan.)

 

5 ELÄMÄNKERRALLISIA MENETELMÄESIMERKKEJÄ

Kankaanpää (2012, 30-37) esittelee YAMK-opinnäytteessään neljä työkalua, joiden avulla asiakkaan dominoivaa tarinaa voidaan tutkia ja haastaa. Nämä ovat roolikartta vanhemmuudelle, jota tosin voi muokata muuhunkin, rinnakkaiseen käyttöön, elämänjana-niminen työkalu, kolmantena Kankaanpää esittelee sukupuutyöskentelyn ja neljäntenä mainitaan oman tarinan valmistaminen. Narratiivisuuteen pohjautuvia työkaluja on löydettävissä runsaasti muitakin. Esitän 5.1 -luvussa enneagrammin ja Eriksonin kehitysvaiheteorian mukaista tapaa rakentaa narratiiveja elämänjanan pohjalta.

 

5.1Elämänjana tai elämänkaari

Tämä työkalu toimii siten, että henkilö esimerkiksi piirtää paperille elämänsä merkkipaaluja syntymästä alkaen ja nykyisyyteen asti ja hahmottelee vielä tulevaisuuttakin. Asiakkaan tilanteesta riippuen elämänkaaresta voi tulla niukasti tai runsaasti tietoa antava, kuten henkilö itse on arvioinut hyväksi paljastaa. Näkyviin voi tulla esimerkiksi opintoja, muuttoja, avioitumista, eroja, lapsen syntymä, merkittävän henkilön kuolema, sairastuminen, työttömyys tai vastaavaa. Muistojen paikkoja ylös merkittäessä on mahdollisuus päästä kosketuksiin menneissä tapahtumissa mukana oleviin tunteisiin, kuten suru, masennus, ahdistus, pelko tai vastaava. Näitä tunnemuistoja nousee usein, kun mieliin palautetaan erilaisia sattumuksia, kokemuksia ja elämyksiä, joita elämän merkittäviin hetkiin on liittynyt. Kun elämänjana on valmis, siihen luultavasti palataan useasti, jos henkilö on ammatillisen henkilön kanssa vuorovaikutuskontaktissa. Elämänjanasta voidaan poimia esiin esimerkiksi voimavarat. (Kekkonen 2004; Kankaanpään 2012, 30-31 mukaan.)

 

Elämän kulkua voi tutkia syntyneen aikajanan pohjalta monesta näkökulmasta. Esimerkiksi vanha teoria ihmisen kahdeksasta kehitysvaiheesta oraalis-sensorisesta vauvan vaiheesta aikuisiän jälkeiseen kypsyyteen ja saavutettuun integraatioon, edustaa teoriaa siitä, että kasvun ja kehityksen mukana etenevien ikäkauteen sisältyvien kehitystehtävien riittävän onnistunutta suorittamista seuraa parempia valmiuksia jatkossa. Ensimmäisen vaiheen luottamus versus epäluottamus -tehtävän kautta ihminen etenee aina aikuisiän jälkeiseen kypsyysvaiheeseen asti ratkaisemaan aikanaan integraation kehitystehtävää vastaparilla minän integraatio / eheys versus epätoivo. Aikuisiän kehitysvaiheita on kolme: nuori aikuisikä, aikuisikä ja kypsyys. Nuoren aikuisiän kehitystehtävä on läheisyys versus eristyneisyys. Onnistunut kehitystehtävän ratkaisu tarkoittaa teorian mukaan mm. sitä, että nuori aikuinen on löytänyt genitaalisen ihannetilan, jossa eri sukupuolta olevan rakastetun kumppanin kanssa koetaan vastavuoroisia orgasmeja ja pystytään jakamaan keskinäistä luottamusta ja kumppanin kanssa voidaan säädellä työn, suvunjatkamisen ja virkistyksen jaksojen välinen yhteinen elämä. Lisäksi jälkeläisille pystytään takaamat riittävän kehityksen vaatimat olosuhteet. Seuraavan jakson, aikuisiän kehitystehtävä generatiivisuus versus lamaantuminen, tarkoittaa yksinkertaistettuna halua kasvattaa ja synnyttää seuraava sukupolvi vastuullisesti. Jos tämä elämän rikastuminen ei onnistu, tapahtuu taantuminen ja syntyy valeläheisyyden tarve. (Erikson 1982, 239-257.)

 

Mielestäni Eriksonin teoriaa voisi käyttää narratiivisesti esimerkiksi siten, että asiakasta pyydetään kertomaan jokaisesta kehitysvaiheesta tarina ja jos tarina on alavireinen, eikä kehitystehtävä tunnu onnistuneelta, asiakas voisi rakennella tiheän kuvauksen mallilla vaihtoehtoja ja parempia näkymiä hallitsevaa tarinaa haastamaan.  Eriksonin teoksen englanninkielinen alkuteos ilmestyi 1950, joten mielestäni esimerkiksi hänen kirjoittamansa ihannetila sukupuolisen suuntautumisen mallista ei ole ongelmitta sovellettavissa tämän päivän terveydenhuoltoon, jossa asiakkaan sukupuoliseen suuntautumiseen ei oteta kantaa.

 

Enneagrammia käytetään persoonallisuuden itsetuntemustyökaluna. Olen käynyt kaksi kurssitusta työkalusta, mutta ohjaajalisenssiä minulla ei ole. Pidän ohuesta teoriataustasta huolimatta työkalua ajattelua avartavana. Työkalu sisältää yhdeksän persoonatyyppiä, jokaisella on lisäksi kaksi ”siipeä, persoonaa viereisen tyypin näkökulmasta selittävänä. Lisäksi työkalun avulla löydetty lähinnä oma persoonatyyppi sisältää kasvusuunnan ja stressisuunnan, joiden avulla selviää omat kehitystehtävät ja eniten itselle haastava persoonatyyppi. Itse käyttäisin enneagrammia elämänjanatyöskentelyssä siten, että asiakkaalle selvinnyt persoonatyyli, yksi yhdeksästä vaihtoehdosta, olisi pohjana lisänäkökulmille, joita käytettäisiin reflektoitaessa asiakkaan elämäntaipaleelta syntyneitä tarinoita. Kenties joku tarina voisi saada uuden muodon, kun asiakkaan persoonatyylin läpi tarkasteltaisiin syntynyttä tarinaa. Suomen Enneagrammi Ry. pitää yllä kotisivuja aiheen tiimoilta. Aiheesta löytyy runsaasti kirjallisuutta, valtuutettuja ohjaajia on riittävästi ja ryhmäkoulutuksia järjestetään säännöllisesti (Enneagrammia 2017).

 

5.2Roolikartta

Varsinais-Suomen lastensuojelukuntayhtymä on julkaissut vanhemmuuden roolikartan (Vslk 2013), joka on oivallinen työkalu roolimallien kautta rakennettaessa narratiiveja. Roolikartta löytyy erikseen myös parisuhteelle ja itsenäistyvälle nuorelle. Vanhemmuuden roolikartassa on viisi roolia: ihmissuhdeosaaja, huoltaja, rajojen asettaja, elämän opettaja ja viidentenä rakkauden antaja. Roolit kuvaavat lapsen tarpeiden täyttäjänä olemista. Esimerkiksi ihmissuhdeosaajana vanhempi antaa tilaa lapsen tunneilmaisulle, elämän opettajana vanhempi opettaa mm. sosiaalisia taitoja.

 

Työkalua voi mielestäni käyttää kahteen suuntaan. Asiakas voi asettua kertomaan tarinaa lapsen asemasta käsin esimerkiksi kertoen jokaista vanhemman roolia kuvaavan kertomuksen vaikkapa molemmista vanhemmista erikseen. Asiakas voi tietysti asettua aikuisen ja vanhemman asemaan ja astua sisään jokaiseen roolikartan rooliin ja kertoa tarinansa roolissa olemisestaan käsin. Olen käyttänyt joitakin kertoja tätä menetelmää ja kyseessä on mielestäni täysin toimiva työkalu.

 

5.3Sukupuu

Sukupuu on eräs suosikeistani, käytän pienimuotoista sukupuuta lähes aina, jos tapaan ihmistä keskustelun merkeissä useita kertoja. Kirsti Ijäs (2009, 9) esittelee perheterapeuttisesta näkökulmasta piirrettävän sukupuun perusteet kirjassaan Sukupuu. Perheterapeuttien työnohjaajana ja perheneuvottelukeskuksen johtajana saatu työkokemus koulutuksen lisäksi näkyy kirjassa, josta olen saanut monia oivalluksia, kun hankin sen kuusi vuotta sitten.

 

Ijäksen (2009, 20-22) mukaan tavanomaisimpia havaintoja piirretyn sukupuun äärellä on havainto keskeneräiseksi jääneestä tai täysin tekemättä jääneestä surutyöstä. Terapeuttisessa tarkoituksessa piirretty sukupuu ei ole varsinaista sukututkimusta, vaan tarkoituksena on saada jopa 3-4 sukupolvea piirretyksi, jos tietoja on olemassa. Sukupuun piirtämisen yhteydessä on syytä varautua tunnereaktioihin – niitä on odotettavissa kaikille. Ijäs (2009, 24-25) esittelee käyttämänsä piirrosmerkit ympyröinä, neliöinä, nuolina, yhdysviivoina ja salaman merkkeinä. Nainen piirretään ympyrällä, mies neliöllä. Sama sukupolvi merkitään rinnakkain samalle korkeudelle paperia. Puolisot yhdistetään suoralla viivalla, avioparin merkiksi kaksi sisäkkäistä sormusta. lapset merkitään vanhempien välistä alaspäin olevalla suoralla, jonka päässä on lapsen sukupuolen mukainen kuvio ja syntymävuosi sekä etunimet. Jännitettä tai aggressiota voi merkitä henkilöiden välillä salaman kuvalla, keskinäistä liittoutumaa esimerkiksi sisarusten kesken kahdella suoralla viivalla. Katkoviivalla voi merkitä varautuneita välejä ja etäisyyden pitämistä. Auktoriteetille, ylisuojelulle, symbioosille ja torjunnalle on omat symbolinsa.

 

Sukupuusta on saatavissa runsaasti materiaalia asiakkaan narratiiveihin: Ijäs (2009, 5-6) antaa muutamia esimerkkejä, kuten perhesalaisuudet, tunneilmaisu perheessä, perhettä kohdanneet kriisit, perheen rakenne ja miehen ja naisen mallit suvussa. Esimerkiksi kielteisten tunteiden käyttö ja esittäminen lapsuusperheessä ovat Ijäksen mukaan (2009, 124) monesti olleet joko - tai -tyyppisiä tilanteita. Lapsi on saatettu vaientaa, eikä tunneilmaisulle ole annettu tilaa, vihan tunne on saatettu vanhempien toimesta tukahduttaa, vaikka parempi olisi sallia tunneilmaisu tilanteeseen ja ikätasoon sopivalla tavalla. YAMK-opinnäytteessään Kankaanpää (2012, 33), viittaa Tuhkasaareen (2010) häntä siteeraten: ” se mitä ihminen ei muista, sitä hän toistaa.”  Tämä Tuhkasaaren sitaatti selitetään siten, että ihminen kantaa kuvaannollisesti omaa sukupuuta mukanaan. Tämän ajatusmallin mukaan menneisyydessä tapahtuneiden asioiden tietämättömyys, tunnistamattomuus tai niiden kieltäminen johtaa siihen, että tiedostamattomien asioiden voima vaikuttaa ja periytyy seuraavalle sukupolvelle.

 

5.4Oman tarinan rakentaminen

Bardy ym. (2005) ja Känkänen (2006) toteavat lapsen pääsystä sovintoon elämänsä kanssa seuraavasti Kankaanpään (2012, 35) mukaan. Lapsen itsetuntemusta on mahdollista lisätä elämänkertaa käyttävän työmenetelmän avulla.  Tällöin lapsi voi päästä kosketuksiin muistojensa ja tunteidensa kanssa. Sadutusta, joka on kehitetty lapsityöhön, voidaan käyttää aikuisillakin. Tässä tavassa ohjaaja auttaa apukysymyksillä tarinan kertojan alkuun. Tarkoitus on vahvistaa itsetuntemusta ja -tuntoa, sekä saada asiakkaalle ”olen riittävä” -kokemus. Alkuperäisessä sadutusmallissa ohjaaja kirjoittaa tarinan tarkasti ylös ja lukee sen tarinan kertojalle, joka voi korjata kuulemaansa. (Kankaanpää 2012, 36), joka viittaa (edu.helsinki) -sivustoon, jossa sadutusmenetelmä on kuvailtu.

 

Oman tarinan syntyä saattaa helpottaa tajunnanvirtamenetelmä tai vapaakirjoittaminen. Käsitteitä käytetään horjuvasti, mutta vapaaseen assosiaatioon perustuva tekniikka näissä tarkoittaa sitä, että kirjoitettu sana tietokoneelle tai paperille antaa uuden ärsykkeen seuraavalle sanalle. (Koppa 2012.) Tässä menetelmässä asiakas kirjoittaa vailla ajatusohjausta mitä mieleen tulee tietyn ajan verran ja monesti tietyn määrän päiviä peräkkäin. Tulokset voi luonnollisesti pitää omana tietona tai pohtia niitä ohjaajan / terapeutin kanssa. Oman vähäisen kokemukseni perusteella pitäisin tajunnanvirtakirjoittamista kokeilemisen arvoisena kenties tapaamisten alussa, jos asiakas kokee työkalun mielekkääksi. Kirjoittaminen ei luonnollisesti ole kaikille luontevaa.

 

Edellä kuvatuilla työkaluilla on kenties saatu asiakkaan tilannetta avattua jo monesta näkökulmasta. Kenties asiakas on halukas tekemään narratiivin, joka kokoaa yhteen aiemmat löydöt joko yhdeksi tai muutamaksi tarinaksi. Kankaanpää (2012, 36-37) viittaa Helsinki.fi -sivuston sosiaalityön alalehteen ja biografiseen menetelmään siellä todetessaan, että elämänkerrallisessa menetelmässä on onnistuttu, kun asiakas on löytänyt aiempaa parempia strategioita elämäänsä ja hänen kertomansa tarina hyväksytään sellaisena kuin se on kuvattu – tarkoitus ei ole, että tarinasta tulee ohjaajan toivoman kaltainen, vaan asiakkaan näköinen, ainutlaatuinen.

 

6 Yhteenveto

Luvussa kolme kuvattu hallitsevan tarinan vangitsema henkilö voi muuttua aktiiviseksi toimijaksi, jos hän saa elämälleen vaihtoehtoisen, monipuolisemman ja toimivamman tarinan omakseen. Tavoite on, että tarina muuttuu. Positiivisia muutostarinoita on paljon, jokainen ainutlaatuinen ja yksilöllinen – koska jokainen ihminen on yksilö ja uniikki, näin myös haavoittuminen ja paraneminen ovat yksilökohtaisia. Rinnalla kulkeva ammattiauttaja voi tehdä pienen osan, mutta asiakas on avainasemassa – vain hän voi kertoa oman tarinansa omin sanoin: toimijana, tihein kuvauksin, monipuolisia näkökulmia sisältävänä, vapana hallitsevan, ohuen kuvauksen kahleista, vapaana ulkoa annetun määrittelyn ahtaudesta.

 

LÄHTEET

 

Enneagrammia 2017. Enneagrammia narratiivisesti. WWW-dokumentti. Ei päivitystietoa. Saatavissa: http://www.enneagrammia.fi/. [Viitattu 6.7.2017].

 

Erikson, E. H. 1982. Lapsuus ja yhteiskunta. Toinen painos. Jyväskylä: K. J. Gummerus osakeyhtiön kirjapaino.

Ijäs, K. 2009. Sukupuu. Helsinki: Kirjapaja Oy.

 

Linnainmaa, T. 2009. Narratiivisuus ja elämäntarinan kirjoittaminen. WWW-dokumentti. Päivitetty 1.9.2009. Saatavissa: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=onn&p_artikkeli=onn00144. [Viitattu 29.6.2017].

 

Kaasila, R., Rajala, R. & Nurmi, K. E. (Toim.) 2008. Narratiivikirja: menetelmiä ja esimerkkejä. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

 

Kankaanpää, M. 2012. Eämäkerralliset työmenetelmät perhetyössä – Perhetyöntekijöiden näkökulma identiteettityöhön. Turun ammattikorkeakoulu.Sosiaalialan koulutusohjelma. Opinnäytetyö YAMK. PDF-dokumentti. Ei päivitestietoa. Satavissa: http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/43957/Kankaanpaa_Marjut.pdf;jsessionid=785F56CDAB7A43A848C44F1C45615309?sequence=1. [Viitattu 30.6.2017].

 

Koppa 2015. Narratiivinen analyysi. WWW-dokumentti. Päivitetty 20.5.2015. Saatavissa: https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/aineiston-analyysimenetelmat/narratiivinen-analyysi. . [Viitattu 30.6.2017].

 

Koppa 2012. Tajunnanvirta kerrontatekniikkana. Soili Pohjalainen: Yksityiskohtien merkitys vapaakirjoittamisessa. WWW-dokumentti. Päivitetty 7.8.2012. Saatavissa: https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/kirjoittamisen-tutkimus/luovuus-ja-kirjoittamisen-prosessi/kirjoittamisen-prosessi/tajunnanvirta-kerrontatekniikkana. [Viitattu 7.7. 2017].

 

Oksanen, A.& Salonen, M. (toim.) 2011. Toiminnallisia loukkuja – hyvinvointi ja eriarvoisuus yhteiskunnassa. Tampere. Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print.

 

Vainikka, V. 2006. Tarinat ja toimijuus psykoterapiassa -­ narratiivinen tapaustutkimus masentuneen naisen viiden kuukauden terapiasta. Jyväskylän yliopisto Psykologian laitos. Psykologian koulutusohjelma. Pro gradu-tutkielma. PDF-dokumentti. Päivitetty 12.2006. Saatavissa: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/10956/URN_NBN_fi_jyu-200776.pdf?sequence=1.

[Viitattu 30.6.2017].

 

Vslk. 2013. Vanhemmuuden roolikartta. WWW-dokumentti. Ei päivitystietoa. Saatavissa: http://www.vslk.fi/index.php?id=19. [Viitattu 7.7. 2017].