DISSOSIATIIVISUUS

Määritelmä, oireet, diagnoosi, hoito

 

Tehtävä 2

Kriisi- ja traumatyön osaamisen vahvistaminen

 

 

2017

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

SISÄLLYS

 

1       JOHDANTO.. 3

2       MÄÄRITELMÄ ja dissosiaation taustaa. 3

3       OIREET. 5

4       DIAGNOOSI 7

5       HOITO.. 7

6       POHDINTA. 10

LÄHTEET. 11

 

 

1JOHDANTO

Dissosiatiivisuuteen sisälle päästäkseni, tartuin kirjahyllystämme löytyneeseen kirjaan Suden lapset. Sain tulla tietämään, että kyseistä, jo vanhaa teosta pidetään aiheesta kirjoitettujen teosten joukossa klassikkona. Kirjassa on kahdeksan potilastapausta kerrottuna. Lääketieteen tohtori ja kliinisen psykiatrian professori Lenore Terr kertoo kirjassa potilastapauksista, joissa aikuiset ihmiset pääsevät kasiksi lapsuudessa tapahtuneisiin järkyttäviin tapahtumiin. Vuosia täysin unohduksissa olleet asiat ovat palanneet mieleen, kun ovat päässeet ammattiauttajan tarjoaman avun äärelle.

 

2 MÄÄRITELMÄ JA DISSOSIAATION TAUSTAA

Määritelmän pohjustamiseksi voidaan luoda katsaus dissosiatiivisuuden teoreettisen pohjan rakentelijoihin. Käytän lähteenä psykiatri Anssi Leikolan artikkelia persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation malli, joka löytyy teoksessa Psykoterapiat, (Huttunen ym. 2015, 144-145). Teoreettisen mallin pohjana ovat ranskalainen Pierre Janet (1857-1947) ja britti Charles S. Myers (1873-1946), jotka olivat molemmat psykologeja. Janet kehitteli ns. toiminnallisen psykologian teorian, jota kutsutaan myös toimintataipumusten hierarkiaksi. Myers hoiti sodan aikana taisteluissa traumatisoituneita sotilaita ja loi peruskäsitteistön, jolla emotionaalisesti vaurioitunutta persoonallisuuden osaa voidaan kuvailla. Meyrsin käsitteistö ja löydöt, jotka Janet oli tehnyt, olivat yhtäpitäviä. Traumaterapian lähtökohtina pidetäänkin Myersin käsitteistöstä syntynyttä PRD-teoriaa (persoonallisuuden rakenteellinen dissosiaatio) ja Janet´n toiminnan psykologian teoriaa. Monet tutkijat, mm. hollantilainen professori Otto van der Hart tutkimusryhmänsä kanssa, neurotieteilijä Jaak Panksepp, polyvagaalisen teorian kehittelijä Stephen Porges sekä tietoisuuden tutkijat Gerald Edelman ja Giulio Tononi vaikuttivat siihen, että monitieteellinen viitekehys tukee PRD-teoriaa.

 

Leikola toteaa edelleen artikkelissaan (Huttunen ym. 2015, 146), että ihmisellä oleva persoonallisuuden integraatio eli yhtenäisyys on saavutettavissa suotuisissa olosuhteissa, jos ihminen saa kokea tarpeellisen määrän turvallisia ja johdonmukaisesti ilmeneviä vuorovaikutustilanteita. Tämä edellä kuvattu hyvä ja tavoiteltava yhden persoonallisuuden tasapainotilanne voi häiriytyä rakenteellisen dissosiaation tapauksessa ainakin kahdeksi psykobiologiseksi kokonaisuudeksi. Nämä jakautuneet osat ovat traumamuistoa tiedostamattomasti välttelevä persoonallisuuden osa sekä traumamuistoa mukanaan kantava persoonallisuuden osa. Evoluutioajattelun perusteella esitetään, että traumaattisesta ympäristövaikutuksesta huolimatta henkilö saavuttaa parhaan mahdollisen toimintakyvyn, mutta tästä on maksettava korkea hinta sekä psykopatologisen oireilun, että heikentyneen sopeutumis- ja toimintakyvyn muodossa. Ammattiauttajan näkökulmasta on oleellista päästä psykopatologiaan käsiksi tunnistamisen keinoin. Dissosiaatio-oireiden lisäksi erityyppiset korvaavat toiminnot on tunnistettava – nämä ovat selviytymisstrategioita, jotka sopeuttavat vallitsevaan tilanteeseen riittämättömällä, jopa huonolla tavalla.

 

Edellä olevan pohjustuksen yhteenvedoksi esitän lyhyen määritelmän vankimielisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman muotoilun (2002) perusteella. Dissosiaatiohäiriöissä on kyse psykogeenisistä vääristymistä neljällä havainnoinnin ja tietoisuuden alueella, jotka ovat aistimukset, minätietoisuus, orientaatio ja muisti. Elämää suojeleva puolustusmekanismi ottaa tällöin henkilöstä ylivallan. Psykiatri Matti Huttunen (2016) puolestaan määrittelee dissosiaation tarkoittavan sitä, että ” henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi.” Huttunen on samaa mieltä edellä mainitun Lauerman kanssa siinä, että dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä pitää mielen tasapaino koossa ja hallinnassa, kun voimakkaat tunnetilat ovat uhkaamassa mielen tasapainoa.

 

Leikolan mukaan (Huttunen ym. 2015, 146) aikanaan Myersin luoma käsitteistö palvelee edelleen tämän ajan traumaterapeutteja. Persoonallisuuden emotionaalinen osa (EP) ja persoonallisuuden osa, joka on näennäisesti normaali (ANP), ovat vakiintuneet yleisesti käytettäviksi. Päivittäisessä elämässä käytetään toimintajärjestelmää ANP. Silloin kun henkilön täytyy puolustautua, kytkeytyy päälle EP, joka on pääosin toimintojärjestelmä puolustautumista varten välitöntä vaaraa torjuttaessa – kyse on eloon jäämisen turvaamisesta ja yksilön vahingoittumisen estämisestä. Persoonallisuus muodostuu EP:n ja ANP:n muodostamasta kokonaisuudesta. Traumatisoituneen henkilön dissosiaatiota voidaan tutkia tarkkailemalla näiden persoonallisuuden osien vaihtelukaavaa, miten ne aktivoituvat ja sammuvat. Havaintoja tehdään mm. traumatisoituneen henkilön kyvykkyyden ajallisesta vaihtelusta, vuorovaikutustyylien vaihtumisista, oireistosta, henkilön kokonaistoiminnasta ja elämänhistoriasta.  Vakavasti traumatisoituneelta henkilöltä voidaan löytää useampia EP- ja / tai ANP-persoonallisuuden osia.

 

Huttunen (2016) toteaa, että lievänä esiintyvä dissosiaatio on täysin normaali, terveen psyyken hallintakeino, jota hypnoosin avulla voidaan provosoida. Jos traumamuistojen laukaisemia dissosiaatiohäiriöitä esiintyy usein ja ne haittaavat toimintakykyä, kyseessä on mielenterveyden häiriö. Häiriöiksi luokitellaan dissosiatiivinen muistinmenetys ja -pakkovaellus, depersonalisaatiohäiriö ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jota toisinaan kutsutaan sivupersoonahäiriöksi.  

 

3 OIREET

Psykiatrian professori Lenore Terr kuvaa kirjassaan vaikeita traumoja kokeneita ihmisiä oireineen ja selviytymiskeinoineen. Yksi tapauskertomus on neljästä tyttärestä, joiden isä käytti heitä seksuaalisesti hyväkseen lapsesta aikuisuuden kynnykselle asti. Isän kuoltua salaisuudet alkoivat paljastua. Terr (1997, 249, 258) selittää esikoistyttären kyvyttömyyttä saada vapaaehtoisessa  seksiaktissa orgasmi siten, että tyttären ollessa noin 7-8 -vuotias, isän aloittama sormin tehty tyttärensä tyydytys, joka myöhemmin eteni kaikkiin muihin tapoihin, sai aikaan tytön dissosiaation, joka kytkeytyi päälle juuri ennen orgasmin tulemista. Tytär muistaa makuuhuoneiden tapetit ja verhot ja muun isän toiminnan, mutta muistijälkeä ei ollut orgasmihetkestä. Toinen tytär oli dissosioinut kaiken yöllisen hyväksikäytön – hänestä kehittyi päivälapsi ja yölapsi. Päivälapsi ei tiennyt mitään siitä, mitä yölapsi joutui kokemaan, yölliset asiat olivat päivälapselle kuin sumuverhon läpi katseltavissa. Eräs tytöistä selitti isän hyväksikäytön olleen sosiaalinen initiaatioriitti, jossa isä oli johdatellut hyväuskoisen tyttären riitin läpi hellästi ja kiltisti! Terr listaa vähintään kuusi erilaista tyttöjen käyttämää psyyken puolustusmekanismia, sekä vielä seitsemännen, jota tyttöjen äiti käytti: ulkoisen todellisuuden kieltäminen. Tyttäret käyttivät dissosiaatiota, lohkomista, projektiivista samaistumista, älyllistämistä, siirtymää ja kieltämistä mielikuvien avulla defensseinään.

 

Huttusen (2016) mukaan dissosiaatio oireilee esimerkiksi amnesiana eli muistinmenetyksenä, depersonalisaationa eli itsensä vieraaksi, epätodelliseksi tuntemisena, derealisaationa, jossa tututkin paikat tai henkilöt vaikuttavat vierailta. Myös paikan ja ajan taju voi kadota, mielikuvien erottamisen vaikeutta esiintyy – ovatko mielikuvat todellisia vai epätodellisia. Lisäksi havaintojen vääristymät, kuulo- ja näköharhat ovat mahdollisia. Keholliset oireet ovat mahdollisia, kuten dissosiatiiviset kouristukset, lihasten nykiminen, tunnottomuus, äänen katoaminen ja ääntämishäiriöt, kivut, säryt, tajunnan menetys, sokeus tai muu aistihäiriö ovat mahdollisia.

 

Huttusen (2016) mukaan monenlaiset dissosiation oireet voidaan selittää kahta reittiä pitkin. Voidaan ajatella, että dissosiaatio on psyyken toimeenpanema mielen tasapainoa korjaava toiminto voimakkaalta järkytykseltä. Toisaalta dissosiatiivinen oireilu voidaan ajatella olevan reaktio, jonka taustalla on alkuperäistä traumatisoitumista muistuttava, myöhemmin koettu tilanne. Tässä selitysmallissa ihminen pyrkii tilaan, jossa hän oli alkuperäisen traumatisoitumisen tapahtuessa. Dissosiatiivisten oireiden luonne johtuisi näin ajateltuna siitä, mikä emotionaalinen persoonan osa milloinkin olisi aktivoitunut, esimerkiksi pelkäävä tai alistuva persoonan osa. Tämän selitystavan mukaan dissosiatiiviset oireet eivät ole yksittäisiä, vaan kyseessä olisi persoonan tilaan kuuluva oireisto, jonka on aktivoinut jokin traumamuisto.  

 

Boon ym. (2011, 12) esittävät dissosiatiivisen oireiston jakamista neljään luokkaan. Ensimmäiseksi mainitaan identiteetin tai minäkokemuksen ongelmat, toiseksi liian vähäinen kokeminen eli toimintakyvyn näennäinen katoaminen. Kolmantena oireiston luokkana mainitaan liiallinen kokeminen, jolloin oireistoon liittyy tunkeutumista, kuten ns. takaumat – kuin tyhjästä syntyi impulsseja, tunteita, kipua tai muuta vastaavaa, jolle ei ole löydettävissä tilanteeseen liittyvää lääketieteellistä syytä. Neljänneksi voi esiintyä muita tietoisuuden muutoksia.

 

4 DIAGNOOSI

Diagnoosin tekemistä varten lääkärillä on selvitystyötä, jonka hän voi aloittaa poissulkemalla somaattisten ja muiden psykiatristen sairauksien mahdollisuutta. Myrkytystilat, kuten lääke-, alkoholi- tai huumeen aiheuttama myrkytystila, lääkkeiden sivuvaikutusoireet ja neurologiset oireet mm. epilepsian yhteydessä voivat muistuttaa dissosiatiivisia oireita. Samoin mm. psykoottiset tilat ja kaksisuuntainen mielialahäiriö voivat saada aikaan samantyyppisiä oireita kuin dissosiatiiviset oireet ovat. (Huttunen 2016.)

 

Diagnoosi perustuu Lauerman (2002) kirjoittaman katsauksen mukaan somaattisten syytekijöiden poissulkemiseen, kliiniseen tutkimiseen ja anamneesiin. Potilasta tulisi voida tarkkailla ja haastatella oireiston esiintymisen hetkellä, mutta usein joudutaan turvautumaan omaisten tai muiden sivullisten antamaan tietoon. Oireiden vallitessa annettu lääkepistos tai hypnoosi saattaa keskeyttää oireet, tällöin dissosiaatiolle saadaan lisänäyttöä. Myös kyselytestejä oireistoista on käytettävissä.

 

Anne Suokas-Cunliffen mukaan (teoksessa Huttunen ym. 2015, 150-151) potilaan lapsuuden aikaisen kiintymyssuhteen laadun selvittäminen voi antaa arvokasta lisätietoa potilasarvioon diagnoosin muodostamisvaiheessa. Aikuisuus ei ole suoja lapsuuden aikana tapahtuneelle kiintymyssuhteessa traumatisoitumiselle. Kaltoin kohdeltu lapsi voi aikuisena siirtyä dissosioituneeseen uhrikokemukseen tai jopa säädellä tunnetilojaan jatkamalla perheensä kaltoin kohtelemista – samaa, jota itse lapsena on kokenut.  Ihanteellista olisi, jos diagnoosin pohjaksi olisi käytettävissä koko potilaan kehityskaari lapsuusajoilta. Näillä tiedoilla jatkossa seuraavassa terapiassa on käyttöä. Mitä paremmin potilaan taustaa tiedetään, sitä paremmin terapeutti osaa valita työskentelynsä menetelmiä.

 

5 HOITO

Huttusen (2016) mukaan lievissä tapauksissa itsehoidolla voidaan päästä tuloksiin. Erilaiset rentoutumismenetelmät ja traumamuistojen kohtaaminen rentoutuneessa vireystilassa saattaa mahdollistaa traumaa aiheuttaneiden asioiden työstämistä omassa tahdissa. Pitkittyneet oireet ja toimintakyvyn vajaus elämän hankaloitumisineen antavat aiheen hakeutua lääkärin arvioitavaksi. Pitkäkestoinen trauma- tai psykoterapia on tarpeen vaikeammissa tapauksissa. Tällöin työskentelyn tavoite on muuttaa traumaattisia tunnemuistoja vähemmän haitalliseen muotoon, jolloin potilaan oireet helpottuvat tai poistuvat kokonaan. Terapiassa asiakkaan kanssa voidaan työstää ”sopivan kokoiseksi pienennettyjä” traumaattisia muistoja, jolloin potilaan mieli sietää asioiden työstämisen.

 

Trauman hoito dissosiaatiohäiriöstä kärsivällä potilaalla etenee kolmiportaisen hoitomallin mukaisesti. Aluksi vakautusvaihe, sitten trauman käsittelyvaihe ja lopuksi uudelleensuuntautumisvaihe. Aluksi traumapsykoterapeutti auttaa autonomisen hermoston vireystilan säätelyssä ja nykyisyyden havainnoinnissa, kunnes pelon sijalle saadaan läsnäolon tuntua ja toivottuja kehotuntemuksia hallitussa ympäristössä. Vakautusvaiheessa annetaan psykoedukaatiota, hoitoa edistävää tietoa ja paneudutaan mm. pelkoa aiheuttaviin traumanosiin. Vammautumisen vakavuudesta riippuu, voidaanko ottaa yhteyttä traumassa kiinni oleviin persoonan osiin vai joudutaanko tyytymään oireiden lievittämiseen siedettävälle tasolle. Tavoitteena tulisi olla, että prosessin aikana saadaan yhteys traumasta erillään olevien persoonan osien ja traumaa kantavien persoonan osien välille. (Suokas-Cunliffe 2015; teoksessa Huttunen ym. 2015, 152-154.)

 

Toisena vaiheena kolmiportaisessa mallissa on trauman käsittelyvaihe. Tähän vaiheeseen on olemassa tehokas hoitomuoto, joka on esim. psykoterapeuttien lisäkoulutuksen kautta hankittavissa oleva EMDR-pätevyys. Hoitomuodossa eri aistialueille tallentunutta traumatapahtumaan liittyvää tietoa voidaan saada yhdistetyksi. Tässä hoitomuodossa käytetään hyväksi terapeutin stimuloimia nopeita silmänliikkeitä tai kuulo-kosketusärsykkeitä ja samalla palautetaan mieleen eniten haittaava muistikuva traumatapahtumasta. Kyseinen muistikuva arvioidaan sen häiritsevyyden perusteella asteikolla ja samalla säilytetään traumamuiston linkitys menneisyyteen ja nykyhetkeen. Traumamuiston kiinnittäminen nykyisyyteen on oleellista ja terapeutilta vaaditaankin hyvää ammattitaitoa, jotta EMDR ei muodostu pelkäksi trauman uudelleen elämiseksi ilman nykyhetken kytkentää. Onnistunut EMDR antaa potilaalle ajatteluun selkeyttä ja hän osaa eritellä tapahtuneen menneisyyteen ja voi ajatella vanhaa muistoa menneisyyteen kuuluvana palasena. Hoitomallin kolmas porras on persoonallisuuden eheytyminen ja tällöin potilas kykenee suuntautumaan toiminnassaan kohti nykyhetkeä. Vaikeimmat muistot on käsitelty ja menneisyys muuttunut todeksi. Potilas kykenee käsittämään, kuinka suuri osa elämästä on mennyt trauman rampauttamana. Potilaan tunteiden käsittelyä esiintyy vielä hänen havaitessaan, mitä elämä olisi voinut olla tasapainoisemmassa ympäristössä ja voi kokea tästä vihaa, surua ym. Raskaan traumaterapian päättäminen tulee tehdä harkitusti ja tapaamisia harventaen, sillä potilaan sosiaaliset taidot voivat olla vähäiset ja normaali arkielämä voi olla opettelua kaoottisten vuosien jäätyä taakse. (Suokas-Cunliffe 2015; teoksessa Huttunen ym. 2015, 155-158.)

 

Boon ym. (2011) ovat kirjoittaneet hyvätasoisen kirjan Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen, jossa löytyvät ohjeet terapeuteille ja tehtäviä potilaalle. Seitsemään osaan jakautunut potilasosio pitää sisällään seuraavat osiot. Osassa yksi dissosiaation ja traumaperäisten oireiden ymmärtäminen, osassa kaksi perustaitoja dissosiaatiosta selviytymiseen, osassa kolme päivittäisen elämän laadun parantaminen. Neljäs osa on otsikoitu selviytyminen traumaan liittyvien muistojen ja laukaisevien tekijöiden kanssa, osa viisi on tunteiden ja kognitioiden ymmärtäminen, osa kuusi on otsikoitu kehittyneemmät selviytymiskeinot ja osa seitsemän ihmissuhteiden parantaminen.

 

Mainittakoon esimerkkejä kirjan sisällöstä. Osa kaksi sisältää esimerkiksi sisäisen turvallisuuden tunteen kehittäminen ja mielellistäminen eli empaatinen ymmärtäminen. Osasta kolme löytyy mm. ravinto ja terveys, nukkuminen ja fyysisestä terveydestä huolehtiminen. Neljännestä osasta löytyy traumalaukaisijoiden ymmärtäminen, viidennestä osasta löytyy mm. sietoalue – itsesäätelyn opetteleminen eli terapiaankin parhaiten vastetta antava yli- ja alivireystilojen välisen alueen tunnistaminen ja siihen pyrkiminen. Kuudennesta osasta löytyy mm. selviytyminen pelon, vihan, häpeän ja syyllisyyden kanssa sekä sisäisen yhteistyön malli. Viimeisestä potilasosion osasta löytyy mm.  puolensa pitäminen, terveiden rajojen asettaminen, ihmissuhderistiriitojen ratkaiseminen ja eristyneisyyden ja yksinäisyyden kanssa selviytyminen. (Boon ym. 2011.)

Kirjassa on kokonaisuus hoidon perustaksi. Lohdullista on se, että potilas voi voimiensa salliessa tehdä paljon oman paranemisen hyväksi. Terapeutti ja ammattihenkilö tarvitaan, mutta suurin osa jää lopulta potilaan omalle osalle, sillä hän on ”oman nahkansa sisässä” 24/7, eikä voi pitää itsestään vapaapäivää. 

 

Potilas voi tarvita lääkehoitoa rauhoittamaan mieltä tilapäisesti esimerkiksi bentsodiatsepiinilla tai epäspesifisiä rauhoittavia lääkkeitä antamalla, myös opioidiantagonisti saattaa olla avuksi. Neuroleptejä käytettäessä, niiden käyttö on syytä rajata lyhyeksi mahdollisten haittavaikutusten takia.  Sähköhoidon mahdollinen teho perustuu enemmän ohessa esiintyvän mahdollisen masennuksen väistymiseen – siihen sähköhoito tehoaa, ei dissosiaatiohäiriöihin. (Lauerma 2002.)

 

6 POHDINTA

Mielestäni opin tehtävästä todella paljon. Persoonallisuuden pirstoutuminen ja traumaa kantavat persoonan osat olivat minulle uutta asiaa. Potilasesimerkit valaisivat paljon, vaikka olivat järkyttävää luettavaa. Aihe oli hyvin mielenkiintoinen ja paneuduin siihen mielelläni. Olen kiinnostunut psykiatrian alueesta muutenkin ja nyt tutustuin aiheeseen hiukan enemmän kuin olen tähän asti tiennyt. Lukiessani järkyttäviä insestitapauksia ja muita kauheuksia potilastapauksista, saatoin vain hämmästellä, miten ihmisen pahuudella ei tunnu olevan pohjaa. Mietiskelin sitäkin, tuottaako nyt elettävä aika enemmän dissosiaatiohäiriöisiä kuin vaikkapa aika sata vuotta sitten. Monta asiaa on eri tavalla, mutta paljon on samaakin. Seksuaalisuus terveine ja epäterveine ilmenemismuotoineen on ollut aina olemassa, muita traumatisoitumisen lähteitä voidaan pohtia pitempään. Odotan mielenkiinnolla ensi vuoden helmikuussa alkavaa Keniassa tapahtuvaa harjoitteluvaihtoa. Uskon, että siinä maassa on vähemmän psykiatrisia ongelmia ja enemmän yhteisöllisyyttä ja ilmeisesti erilainen aikakäsitys, lieneekö vaatimattomilla oloilla tekemistä mielenterveyden kanssa, sitä voin sitten pohtia, kun päiväntasaajalle pääsen.

 

Traumatisoitumisesta kirjoittaneen opiskelijan kirjoitelma palautti mieleen kriisiteorian. Vireystila vaihteluineen tuli minulle mietittäväksi, olen tähän ennenkin törmännyt ja tunnen yhden henkilön, jolla on traumatisoitumisen takia tätä vireysvaihtelua, mutta trauman alkujuureen ei ole vielä avainta löytynyt. Pohdiskelin sitä, onko traumatisoitumisella mitään eroa nykyajassa tai mennessä ajassa, aina on kauheuksia ihmiskunta tehnyt.

 

LÄHTEET

 

 

Boon, S., Steele, K. & Van der Hart, O. 2011. traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen. Oulu: Traumaterapiakeskus Oy.

 

Huttunen, M. 2016. Dissosiaatiohäiriö. WWW-dokumentti. Päivitetty 18.10.2016. Saatavissa: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00360. [Viitattu 29.5.2017].

 

Huttunen, M, O. & Kalska, H. (toim.) 2015. Psykoterapiat. 3. painos. Helsinki: Duodecim Oy.

 

Lauerma, H. 2002. Dissosiaatiohäiriöt ja niiden hoito. PDF-dokumentti. Ei päivitystietoa. Saatavissa: http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo93238.pdf. [Viitattu 27.5.2017].

 

Lenore, T. Suden lapset – lukitut muistot. 1997. Juva: WSOY.